Rikhard kumarsi, osaksi siitä syystä kun Osmond painoi häntä hartioista. Mutta hän ajatteli vanhaa Rolfia ja Kaarlo Yksinkertaista ja päätti ylväässä sydämmessään, ettei koskaan suutelisi tuon tylyn ja vastenmielisen kuningattaren kättä. Se oli ylpeydestä ja uhmakkuudesta syntynyt päätös, josta hän sai sittemmin kärsiä. Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa tapahtunut, sillä, kuningatar huomasi hänen kasvatuksessaan ainoastaan sivistymättömän pohjoismaalaisen raakuutta. Hän ylenkatsoi Rikhardia eikä välittänyt hänen kohteliaisuuden osoituksestaan sen vertaa, että olisi sitä vaatinut. Hän paneusi istumaan, kuningas samoin. Sitte jatkoivat he keskusteluaan, jolloin kuningas luultavasti kertoi seikkailujaan Rouenissa. Rikhard taas seisoi aloillaan korotteen portaalla synkeän näköisenä ja sydän ylpeyttä kuohuen.
Oli kulunut lähes neljännestunti tällä tavoin, kun palvelijat tulivat pöytää kattamaan. Rikhardin oli nyt pakko, harmistumisestaan huolimatta, astua sivulle. Hän ihmetteli, miks'ei hän koko aikana ollut nähnyt kumpaakaan prinssiä ja mietti mitenkä vaikeata hänestä olisi ollut, jos oma isänsä olisi ollut kotona jo niin kauvan eikä hän olisi saanut mennä sisään toivottamaan häntä tervetulleeksi. Viho viimein, juuri kun ruoka jo oli pöydässä, avattiin eräs sivuovi ja hovimestari huusi kovasti: "Tilaa ylhäisille ja mahtaville ruhtinaille, prinssi Lotharille ja Carlomanille!" Kaksi poikaa astui sisään, toinen melkein Rikhardin ikäinen, toinen vuoden verran nuorempi. Molemmat olivat kalpeita, hoikkia lapsia tuikeine kasvonpiirteineen. Rikhard ojensihe suoraksi kovasti hyvillään siitä, että hän oli niin paljon Lotharia pitempi.
Pojat menivät muitta mutkitta isänsä luo ja suutelivat hänen kättään. Tämä suuteli heitä otsaan ja sanoi: "Tuolla on teille uusi leikkitoveri."
"Onko se se pikku normanni?" sanoi Carloman, kääntyen uteliain silmin katselemaan Rikhardia. Tämä puolestaan tunsi itsensä kauheasti loukatuksi, kun mokoma naatiainen kutsuisi häntä, isompaansa, pieneksi.
"On", sanoi kuningatar, "isänne on tuonut hänet tänne mukanaan."
Carloman lähestyi ojentaen arasti kätensä vieraalle, mutta veljensä survasi hänet kiivaasti syrjään. "Minä olen vanhin, minun on mentävä ensiksi! Vai niin nuori normanni, te olette tullut tänne leikkimään kanssamme?"
Rikhard kävi yhäkin enemmän hämilleen kuullessaan itseään puhuteltavan moisella käskevällä tavalla. Siksi jäi häneltä vastaamatta, hän seisoi kuin puusta pudonnut, suuret sinisilmät seposelällään.
"Haa, minkä vuoksi sin'et vastaa? Etkö kuule? Etkö sinä osaa puhua muuta kuin omaa pakanallista siansaksaasi?" jatkoi Lothar.
"Normandiankieli ei olekaan mitään pakanallista siansaksaa", sanoi Rikhard, joka kovalla äänellä katkasi äkkiä vaitiolonsa. "Me olemme yhtä hyviä kristittyjä kuin tekin, jopa paljoa parempiakin!"
"Vait, vait, hyvä prinssi", sanoi Osmond.