"Ja Carloman on pieni pelkuriraukka," jatkoi Rikhard, välittämättä varoituksesta. "Ei uskalla mies lunta käteensä ottaa eikä pallosille ruveta, päälle päätteeksi pelkää koiraa, tiedäthän, tuota kaunista susikoiraa."
"Ja hän on niin tuhon pikkunenkin", sanoi Osmond.
"Siitä olen varma, jotta minä en ollut tuommoinen hempula hänen ijällään; vai olinko, Osmond? Etkö muista?"
"Kas niin, prinssi Rikhard, en voi antaa teidän istua tässä ylhäällä kaikkia muistelemassa. Lukekaa iltasiunauksenne ja rukoilkaa, että saisimme palata onnellisesti Roueniin ja ettette unhoittaisi kaikkia niitä hyviä neuvoja, joita isä Luukas ja hurskas Martti apotti ovat teille opettaneet."
Sen jälkeen luki Rikhard rukouksensa ja Osmond teki samalla tavalla. Niin paneusi pikku herttua makaamaan ahtaasen sänkyynsä, Osmondin pistäessä tikarinsa oveen sillä lailla, että se oli entistä parempana salpana ja tarkastaessa seinäverhotukset hankkiakseen siten varmuutta, ettei niiden takana, ollut mitään salakäytävää. Sitte kokosi hän kasan kuusenlehväksiä ja rupesi niille pitkälleen vaippaansa kääriytyneenä, poikkiteloin oven eteen. Herttua vaipui pian sikeään uneen, mutta hänen uskollinen aseenkantajansa venyi kotvan aikaa valveilla. Hän mietiskeli niitä vaaroja, jotka mahdollisesti saattoivat ympäröidä hänen turvattiaan, sekä parhaimpia keinoja häntä niistä suojellakseen.
Seitsemäs luku.
Osmond de Centeville vakaantui pian siinä luulossa ettei mikään lähellä oleva vaara uhannut nuorta herttuata Laonin linnassa. Ludvig näytti aikovan täyttää valansa normanneille, antamalla pojan seurustella omien poikainsa kanssa ja kohtelemalla häntä kaikin puolin arvonsa mukaisesti. Rikhard sai oikean paikkansa pöydässä, häntä opetettiin, ja yhdessä prinssien kanssa sai hän ratsastaa ja leikkiä. Ei ollut mitään valittamistakaan, ellei ottanut lukuun tuota kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jolla sekä kuningas että kuningatar häntä kohtelivat. Tässä suhteessa eivät he siis läheskään täyttäneet lupaustansa olla vanhempina isättömälle ja äidittömälle holhotilleen. Gerberge oli alusta pitäen pelännyt hänen väkevämmyyttään omiin hintelöihin ja velttoihin poikiinsa nähden, luullen että Rikhard pitelisi näitä liian kovakouraisesti. Ja kun Rikhardin käytös heidän ensi yhtymässään ei ollut ollenkaan voittanut hänen mieltymystään, kohteli hän Rikhardia aina tylyn ankarasti. Hän puhutteli häntä tuskin nimeksikään, ellei vaan nuhdellakseen, ja nuhtelua Rikhard, se on myönnettävä, usein ansaitsikin.
Carlomanin, tuon lempeän, aran ja hellän lapsen kanssa oli Rikhard hyvin ystävällisissä väleissä. Rikhard katsoi tosin alasilmällä häneen, mutta hyväpä hän sittenkin oli, — eihän jalomielinen poika itseään nuorempaa ja heikompaa kohtaan voinut muuta ollakaan. Hän oli paljoa ystävällisempi kuin Lothar, jonka vuoksi Carloman pitikin heti hänestä lämpimästi ja ihanteli hänen miehuuttaan ja voimiaan jalona ja ihmeellisenä.
Mutta toisin oli Lotharin laita, vaikkakin Rikhard juuri häneltä ennen kaikkia muita odotti myötätuntoisuutta. Lothar oli näet hänen isänsä ristipoika, ja tällaista heimolaisuutta pidettiin näinä aikoina miltei yhtä pyhänä kuin veriheimolaisuutta. Mutta Lotharin olivat kasvattaneet heikko ja kuria käyttämätön äiti sekä hovimiehet, jotka eivät koskaan tauonneet imartelemasta häntä kruununperillisenä. Niinpä oli hän saanutkin päähänsä, että päästämällä valloilleen tuon jo luontojaankin hirmuvaltaisen ja rajun luonteensa hän parhaiten osoittaa valtaansa ja korkeata arvoaan. Aina oli hän saanut käymään kaikki mieltänsä myöten eikä hänen pahoja taipumuksiaan oltu yritettykään hillitä. Arka terveys oli hänet tehnyt äreäksi ja pelokasluontoiseksi, ja kun hän tämän pelon itsekin tajusi, saattoi se hänet yhäkin julmemmaksi, joskus säikähdyksen vuoksi, toiste taas kuvitellessaan sitä miehekkääksi. Pieni veikkonsa Carloman oli aivan onneton hänen käsissään, niin röyhkeästi hän kohteli häntä. Eihän tullut kysymykseenkään, että kukaan uskaltaisi vastustaa kuninkaan vanhinta poikaa, sen vuoksi esiintyi hän ylipäänsä samalla lailla kaikkia muitakin kohtaan. Ja varsinkin jos eläinraukat milloin joutuivat hänen kiusoikseen, niin silloin Lothar vasta näytti mahtinsa. Kun hevonen potki ja lopulta heitti hänet pois selästään, seisoi hän ääressä ja lyötätti eläinparkaa kunnes veri virtasi sen selästä. Kun koira, hänen koettaessaan temmata siltä pois lihapalaa, millä oli sitä härnännyt, purasi häntä sormeen, pakotti hän koiran otettavaksi hengiltä. Yhä pahempi oli seikka, kun haukka kerran nokkasi häntä sormeen. Haava oli kyllä syvä, ja hurjassa raivossaan käski hän kiireimmän kautta kuumentaa kaksi naulaa, puhkaisuttaakseen niillä lintuparan silmät.
"Silmiä ei puhkaista!" huudahti Rikhard, joka luuli itseään toteltavan täällä yhtä paljon kuin kotonaan. Mutta Lothar nauroi vaan pilkallisesti, sanoen: "Luuletko sinä olevasi herra täällä, hyvä merirosvo?"