"Min'en suvaitse sen tapahtuvan", vastasi Rikhard. "Hyi, saisit hävetä noin jo alhaisen, epäritarillisen menettelyn ajattelemistakin."
"Minäkö hävetä! Tiedätkö, kelle sinä puhut, senkin metsäläinen?" kiljui
Lothar, kiukusta punastuen.
"Minä tiedän, ken nyt on metsäläinen", sanoi Rikhard. "Seis!" huusi hän sitte käskevästi palvelijalle, joka tuli punaisina hehkuvat naulat isoissa pihdeissä.
"Seiskö?" toisti Lothar. "Kellään muulla kuin mulla ja isälläni ei ole valtaa täällä käskeä. Joudu Charlot — missä on lintu? Pidä kiinni, Giles!"
"Osmond, sinua voin minä käskeä —"
"Tulkaa pois täältä, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond, keskeyttäen Rikhardin käskyn. "Meillä ei ole täällä oikeutta käydä väliin, emmekä voi sitä estää. Tulkaa pois niin vastenmielisestä näystä."
"Saisit hävetä, Osmond, sinäkin antaessasi tuollaisen tapahtua koettamatta sitä estää!" huudahti Rikhard, kiskaseutuen omiin koteihinsa ja syöksyen kuumia pihtejä pitelevän miehen kimppuun. Ranskalaiset palvelijat eivät olleet eri halukkaita ryhtymään käsirysyyn Normandian herttuata vastaan. Mies sitä paitsi niin äimistyi Rikhardin rajusta ryntäyksestä, että pudotti pihdit maahan. Mutta silloinpa Lothar, joka yhdellä tiellä säikähtyi ja vihastui, koppi pihdit aseekseen ja tuskin tietäen mitä teki, lyödä sävähytti niillä Rikhardia vasten naamaa. Onneksi eivät pihdit toki osuneet silmään, ja olivat jo jonkun verran jäähtyneetkin. Mutta sattuessaan poskeen, polttivat ne kuitenkin siksi paljon, että sangen kovat tuskat seurasi. Kirkuen suuttumuksesta ja tuskista lensi Rikhard Lothariin käsiksi, retuutti häntä tarmonsa takaa ja nakkasi hänet lopuksi nurin niskoin tanterelle, niin pitkä kuin olikin. Mutta tähänpä päättyivät Rikhardinkin urotyöt, sillä, aseenkantajansa kopristi hänet samassa tuokiossa kiinni ja kantoi pois. Rikhard kyllä potki ja karhisteli vastaan, aivan kuin Osmond olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Mutta nuoren normannin käsivarret pitivät häntä kuin pihdeissä. Rikhard helpotti viimein vastarintansa kuullessaan kiivasta räpyttelemistä. Hän katsahti ylös ja näki haukkaraukan kohouvan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi heidän päänsä päällitse myötäänsä pienenevissä kaarroksissa, kunnes oli loitolla vainoojistaan. Palvelija, joka oli pidellyt haukkaa, oli hellittänyt sen Lotharin kuperkeikasta syntyneen hämmästyksen vuoksi. Nuolen nopeudella kohosi lintu nyt korkeutta kohden… taisi vakoilla kirkkailla, keltaisilla silmillään, jotka Rikhard oli pelastanut, tietä isäinsä kalliolle Islannissa.
"Nyt sill' ei ole hätää!" remahti Rikhard huutamaan riemukkaasti, lakaten samalla rimpuilemasta. "Voi kuinka iloinen minä olen! Tuo pieni ilkimys ei olisi kuuna päivänä saanut koskea sitä. Laske minut maahan, veikkonen, mitä sinä joutavaa minusta …"
"Pelastan teidät omasta — ei, en voi sitä sanoa hulluudeksi — sillä olipa niin ja näin tokko olisin itsekään suonut teidän seisovan aloillanne mokomata katsellen — mutta antakaapas kun katsotaan poskeanne!"
"Se nyt ei ole vähääkään vaarallista, ja välipä hänestä, kun haukka on kerran turvan takana", sanoi Rikhard. Hän koetti tuumia levollisesti, vaikka tiukkaa teki, jaksoiko hän hillitä leukojaan vapisemasta, ja silmiään täytyi hänen räpäytellä myötänään salatakseen kyyneliä, joita kirvely väkisinkin ajoi esille. Mutta vaikeroimista katsoi hän normannin arvokkuutta alentavaksi ja seisoi sen vuoksi hiljaa, kestäen tuskat urhokkaalla järkähtämättömyydellä, puristellen vaan kovasti kouriaan, Osmondin polvistuessa haavaa tarkastamaan. "Ei ole vaarallinen", sanoi Osmond itsekseen, "kaha naarmua ja palohaavaa — ollappa täti täällä — mutta kyllä se heti paranee! Se oli oikein! Te kestätte sen kuin aikamies, eikä taida olla pahaksikaan, että teillä on merkki näytettävänä. Eiväthän pääse sanomaan, että te yksinänne olette pahojanne tehnyt."