"Ihankohan tuohon ikipäiviksi jääpi merkki näkymään?" kysyi Rikhard. "Eiväthän vaan ruvenne kutsumaan minua Rikhard Arveksi, kun Normandiaan palataan."
"Ja vaikkapa niinkin kävisi, elkää siitä huoliko — tätä arpea ei tarvitse ollenkaan hävetä, vaikkapa jäisikin näkymään, mitä kumminkaan en luule."
"No en minä huolikaan, olen niin iloissani, kun tuo kaunis haukka pääsi pakoon siltä lurjukselta", vastasi Rikhard hieman epävarmalla äänellä.
"Kirveleekö sitä kovasti? Hyvä, tulkaahan tänne, niin haudotaan kylmällä vedellä — vai vienkö minä teidät kuningattaren hovinaisten vaalittavaksi?" lisäsi hän vähän veitikkamaisesti.
"Vieläpä sinä minne — kuuhan annat mulle pikkusen vettä", sanoi Rikhard, ja he menivät pihakaivolle. Mutta Osmond kerkesi paraiksi ruveta hautomaan poskea jäänsekaisella vedellä — karkealla hellyydellä, peläten sekä opettamasta herttuata hentomieliseksi että pitämästä hänestä niin tarkkaa huolta kuin Astrida rouva olisi tahtonut — kun jo sanansaattaja aika kyytiä tuli heidän luokseen. Tämä toi semmoisen käskyn, että Normandian herttuan aseenkantajineen on heti saavuttava kuninkaan luo.
Pojat tottelivat ja riensivät saliin. Lothar seisoi isänsä ja äitinsä keskessä kunnia-istuimella, nojaten kuningattareen, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kuumat ja kyyneleiset; hän vapisi vielä kiivaista nyyhkytyksistä. Näki selvästi, että hän oli äsken itkenyt rajusti.
"Mitä tämä merkitsee?" alkoi kuningas, kun Rikhard tuli sisään. "Mitä merkitsee tämmöinen käytös, Normandian herttua? Tiedätkö, mitä olet tehnyt lyödessäsi Ranskan perintöruhtinasta? Voisin tällä hetkellä panna sinut vankeuteen, josta et sen koommin päivän valoa näkisi."
"Silloinpa tulisi Harcourtin Bernard vapauttamaan minut", vastasi
Rikhard pelottomasti.
"Tahdotko käydä sananvaihtosille kanssani — lapsi? Pyydä tuossa tuokiossa prinssi Lotharilta anteeksi, muutoin saat tekoasi katua."
"En ole tehnyt mitään, jota anteeksi tulisi pyytää. Olisin menetellyt julmasti ja arkamaisesti, jos olisin sallinut hänen puhkoa silmät tuolta haukkaraukalta", sanoi Rikhard. Aitonormannin ylväin tavoin halveksien omia kipujaan piti hän halpamaisena mainita palaneesta poskestaan. Olisihan kuninkaan pitänyt nähdä se selvästi ilmankin.