"Haukalta silmät?" toisti kuningas. "Puhu totta, herttua! Elä kartuta entisiä vikojasi väärillä syytöksillä."
"Olen puhunut totta — niin teen aina!" huudahti Rikhard. "Ken toisin sanoo, on valehtelija!"
Tässä astui Osmond äkkiä väliin, pyytäen lupaa saada kertoa asian oikean laidan. Haukka oli kallisarvoinen lintu, ja Ludvigin kasvot synkistyivät kuullessaan, mitä Lothar oli aikonut tehdä. Prinssi oli näet itse kertoessaan tapausta kuvannut sen niin, että Rikhard oli ollut riidan alkajana, muka vaatinut laskemaan haukan irti. Lopettaessaan kertomuksensa näytti Osmond Rikhardin poskea. Olihan merkki siinä niin selvä palohaava, jottei ollut epäilystäkään, ettei kuumalla raudalla ollut leikissä ollut osaansa. Kuningas katsahti erääsen ritareistaan, pyytäen tätä todistamaan. Hiukkasen oltuaan kahden vaiheilla ei tämä voinut muuta vastata kuin että asianlaita näytti olevan aivan sillä lailla kuin nuori herra de Centeville oli sanonut. Sen perästä torui Ludvig kovasti omaa väkeään, koska olivat auttaneet prinssiä haukan vahingoittamisyrityksessä. Sitte kutsutti hän luokseen paraimman haukkamiehensä, nuhteli häntä, kun ei pitänyt parempaa huolta linnuistaan ja läksi viimein tämän kanssa ulos koettamaan, voisiko haukan ehkä uudestaan vangita. Molemmat pojat jätti hän aloilleen, ei rangaissut eikä anteeksiantanut.
"Vai niin, tällä kertaa sinä olet päässyt, pakoon", sanoi Gerberge kylmästi Rikhardille, "mutta parasta on että pidät varasi toiste. Tule kerallani, pikku Lothar parkani!"
Hän talutti poikansa pois mukanaan omiin huoneihinsa. Hovimiehet alkoivat keskenään puoliääneen nurista, mitenkä mahdotonta oli tehdä hallitsijansa mielen mukaan. Sillä jos he sanoivat jotain prinssi Lotharia vastaan, kävi tämä niin ilkeäksi, että yllytti aina kuningattaren heidän kimppuunsa. Tämä oli ajan oloon paljoa pahempi kuin kuninkaan tyytymättömyys.
Osmond vei tällä välin Rikhardin ulos hautoakseen taas hänen kasvojaan. Carloman pistäytyi nyt pihalle, surkutteli häntä ja ihmetteli, ettei hän itkenyt. Hän sanoi olevansa hyvillään hänkin, kun tuo haukkaraukka oli päässyt pakoon.
Poski pysyi edelleen pahana ja oli pöheissä jonkun aikaa, ja kotvan sen perästä kun tuska taukosi, näkyi siinä syvä arpi. Mutta tätäpä Rikhard hyvin vähän kävi ajattelemaan, kun ensimmäinen kirvely kerran oli asettunut, eikä hän viitsinyt olla äissäänkään Lotharille tämän vuoksi.
Lothar lakkasi nyt pistelemästä Rikhardia hänen normannilais-murteisesta kielestään ja nimittelemästä häntä pieneksi merirosvoksi. Hän oli saanut oppia tuntemaan Rikhardin voimakkuutta ja pelkäsi häntä, mutta ei suinkaan pitänyt hänestä siltä — mielisuosiolla ei hän koskaan leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli vain harmissaan ja näytti synkeältä ja kateelliselta, jos isänsä tahi joku ylhäisistä herroista vähänkään toimesivat pikku herttuan kanssa. Konsa tämä vain ei ollut lähimailla, alkoi hän lasketella kaikkea pahaa Rikhardista luontonsa koko katkeruudella.
Rikhard piti yhtä vähän Lotharista. Tämän pelkuruus karvasteli hänen mieltään melkein yhtä paljon kuin hänen hirmuvaltaisuutensakin. Herttuaksi tultuaan oli Rikhard osoittanut jonkunlaista taipumusta ruveta itse käskijäksi, vaikka Astrida rouvan johto ja kreivi Bernardin valta olivat aina pitäneet hänet ohjissa. Mutta koko hänen jalomielinen luontonsa olisi toki noussut kapinaan, jos hän olisi kohdellut Albericia tahi vain halvinta vasalliansakin, niinkuin Lothar kohteli niitä onnettomia lapsia, jotka olivat hänen leikkitovereinaan. Ehkä se olikin juuri tuo Lotharin hirmuvaltaisuuden näkeminen, joka saattoi Rikhardin inhomaan sellaista. Kaikissa tapauksissa oivalsi hän siinä olevan alhaisuutta ja teki sen vuoksi monta pontevata päätöstä, ettei hallitsisi kansaansa sortovaltaisesti, kun kerran palaisi Normandiaan. Hän kävi monesti väliin suojellakseen poikaraukkoja ja yleensä hyvällä menestyksellä, sillä prinssi pelkäsi saada toista kertaa samallaista heilausta, kuin Rikhard kerran oli hänelle antanut. Vaikka Lothar tavallisesti kosti sittemmin uhreilleen, väisti hän toki tämmöisiä tilaisuuksia.
Carloman, jonka Rikhard oli monesti pelastanut veljensä ilkeyksiltä, kiintyi yhä lähemmin ja sydämmellisemmin häneen. Hän seurasi häntä kaikkialle ja koki tehdä kaikki hänen mielikseen. Paljo piti nuori prinssi Osmondistakin. Suurimpana ilonaan oli hänellä istua ilta-aterian jälkeen Rikhardin kanssa jossain syvässä ikkunakomerossa, kuunnellen kuinka Rikhard kertoi Astrida rouvan lempisatuja tahi hänen tyhjentymättömiä kuvailujaan heidän leikeistään Centevillessä tai Rolfin tornin vierellä. Joskus keskustelivat he niistä suurista töistä, joita he kumpikin tulisivat suorittamaan täysikasvuisina ja Rikhardin kerran hallitessa Normandiaa. He ehkä läksisivät yhdessä Pyhälle Maallekin ja voittaisivat matkan varrella summattoman joukon jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Ei ollut kuitenkaan suuria toiveita, että Carloman koskaan tulisi tekemään urotöitä. Hän näet oli ikäisekseen kovin pieni, sairasti usein, väsyi pian, eikä kyennyt koskaan hurjiin ja työläihin leikkeihin. Rikhard, jolla ei koskaan ollut syytä karttaa semmoista, ei ymmärtänyt tätä alussa ja itketti sen vuoksi monta kertaa Carlomania kiivaudellaan ja kovakouraisuudellaan. Mutta tämä ikävystytti aina häntä itseäänkin jälestä päin, niin että hän tuli varovammaksi ja koki semmoista välttää tarkemmin vastaisuudessa. Hän oppi vähitellen kohtelemaan kivuloista pikku ystäväparkaansa niin suurella lempeydellä ja kärsivällisyydellä, että se oikein ihmetytti Osmondia — seikka, jota hän tuskin kotoisissa otoissa onnen ja menestyksen vallitessa olisi oppinut.