Carlomanin ja Osmondin seurassa viihtyi siis Rikhard Laonissa kutakuinkin hyvästi. Mutta hän kaipasi muita rakkaita ystäviään ja vasalliensa uskollisuuden osoituksia ja halusi hartaasti päästä jälleen Roueniin. Hän tiedusteli Osmondilta melkein joka ilta, milloin he saisivat palata, johon Osmond ainoastaan saattoi vastata, että hänen täytyisi rukoilla taivasta saattamaan heidät onnellisesti kotiin jälleen.
Osmond piti kuitenkin tarkasti silmällä kaikkea, mistä jokin vaara näytti uhkaavan hänen herraansa. Tätä nykyä ei kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä, että pahaa olisi ollut tekeillä. Ainoa kohta, jossa Ludvig ei näyttänyt täyttävän lupauksiaan normanneille, oli, ettei mihinkään valmistuksiin ryhdytty Flanderin kreivin päälle hyökkäämiseksi.
Pääsiäisenä sai kuningas vieraakseen Hugo Valkosen, Parisin suuren kreivin, Ranskanmaan mahtavimman miehen, jota ainoastaan oma uskollisuutensa ja rehellisyytensä esti ottamasta kruunua Kaarlo Suuren heikon ja kehnontuneen aatelissuvun käsistä. Hän oli ollut Wilhelm Pitkämiekan uskollinen ystävä, ja Osmond huomasi, kuinka näpeä kuningas oli hänen oleillessaan linnassa osoittamaan Rikhardille huomaavaisuuttaan, puhumaan hänestä hellien ja liehakoimaan häntä melkein yhtä paljon kuin Rouenissakin. Kreivi itse oli hyvin hyvä ja ystävällinen pikku herttualle. Hän piti Rikhardia usein vieressään, näkyi olevan mieltynyt sivelemään pojan pitkiä, keltaisia kiharoita ja katselemaan häntä kasvoihin surumielisenä ja vakavana, aivan kuin olisi etsinyt jotakin yhtäläisyyttä hänen isänsä kanssa. Hän tiedusteli, mistä Rikhard oli saanut arven poskeensa. Kuninkaan oli pakko heti vastata, että se oli tullut tapaturmassa lasten leikkisillä ollessa. Ludvig oli itse asiassa levoton ja näytti pitävän silmällä Parisin kreiviä koko hänen kyläilyaikansa. Hän tahtoi siten estää häntä salaisesta keskustelusta toisten hoviin kokoontuneiden mahtavien vasallien kanssa. Hugo ei näyttänyt olevan huomaavinaan tätä ja käyttäytyi levollisesti ja luontevasti, mutta varttoi samalla aikaa ja tilaisuutta. Eräänä iltana syönnin jälkeen tuli hän ikkunan luo, jossa Rikhard ja Carloman istuivat, kuten tavallisesti vaipuneina sadunkerrontaan. Hän istahti kivipenkille, otti Rikhardin polvelleen ja kysyi, oliko hänellä lähetettävänä terveisiä Harcourtin kreiville. Mikä mielihyvän hohde nyt kuvastuikaan Rikhardin kasvoille!
"Voi herra kreivi!" huudahti hän, "menettekö Normandiaan?"
"En vielä, poikaseni; mutta kukaties minä tulen tapaamaan vanhan
Harcourtin Gisorsin jalavan luona."
"Voi jos minä saisin seurata teitä!"
"Toivoisin voivani ottaa sinut matkaani, mutta minun tuskin sopisi varastaa Normandian perillistä. Mitä minun on sanottava hänelle?"
"Sanokaa hänelle", kuiskasi Rikhard, kietoen kätensä kreivin kaulaan ja koettaen kurottaa hänen korvaansa, "sanokaa hänelle minun nyt katuvani sitä, että tavallisesti tulin nyreilleni, kun hän torui minua. Tiedän hänen olleen oikeassa. Ja, herra kreivi, jos hänellä on mukanaan muuan Walter niminen metsästäjä, jolla on pitkä ja väärä nenä, niin sanokaa hänelle pahottelevani sitä, että minä käskin häntä aina niin epäystävällisesti. Pyytäkää myöskin kreivi Bernardia viemään terveiseni Astrida rouvalle, herra Eerikille ja Albericille."
"Kerronko minä hänelle tuosta merkistä, minkä olet saanut poskeesi?"
"Elkää toki", sanoi Rikhard. "Hän pitäisi minua piimäsuuna, jos huolisin moisesta pikkuasiasta."