Kreivi kysyi, mitenkä hän oli saanut sen ja Rikhard kertoi hänelle tapauksen, sillä hän luuli voivansa uskoa tuolle ystävälliselle kreiville kaikki; muistuttihan hetki näin paljon viimeisestä illasta, jolloin hän oli istunut isänsä polvella. Kun Rikhard oli lopettanut, kiersi Hugo käsivartensa hänen ympärilleen sanoen: "Hyvä! pikku herttuani, olen yhtä iloinen kuin sinäkin tuon kauniin linnun pelastumisesta. Tämäpä onkin tarina, jonka sopii kertoa omalle pikku Hugolleni ja Eumacettelleni kotona. [Neljäntoista vanhana meni Rikhard kihloihin Parisin Eumacetten kanssa, joka silloin oli vain kahdeksan vuoden vanha. Hugo Valkonen pani niin suuren arvon vävyynsä, että asetti kuolinvuoteellaan poikansa Hugo Capetin hänen holhouksensa alle, vaikka herttua oli silloin tuskin kaksikymmen vuotias, ja julisti hänen älyn ja ritarillisten hyveiden esikuvaksi.] Sinun täytyy kerran tulla heidän kanssaan yhtä hyviksi ystäviksi kuin isäsi oli minun kanssani. Luuletko aseenkantajasi voivan tulla huoneeseni myöhään illalla, kun kaikki nukkuvat?"
Rikhard arveli Osmondin kyllä voivan tulla, ja kreivi laski hänet taas sylistään ja palasi salin yläpäähän.
Illalla, ennen kreivin luokse menemistään, käski Osmond Sybaldin herttuan ovea vartioimaan.
Heille syntyi pitkä keskustelu, sillä Hugo oli tullutkin Laoniin pääasiassa nähdäkseen, mitenkä ystävänsä pojan laita oli, ja sen vuoksi oli hän nyt utelias kuulemaan Osmondin ajatusta asiassa. He olivat yhtä mieltä siitä, ettei tätä nykyä mitään pahaa näytty tarkoitettavan; näytti pikemmin siltä kuin Ludvig olisi ainoastaan halunnut pitää häntä rauhansäilyttämisen panttivankina Normandian rajoilla. Mutta Hugo neuvoi Osmondia vartioimaan edelleen poikaa tarkasti ja lähettämään hänelle sanan ensimmäisen epäilyttävän merkin ilmaannuttua.
Aamulla tämän perästä poistui Parisin kreivi Laonista ja kaikki meni entistä menoaan helluntaijuhliin saakka, jolloin tavallisesti ylenmäärin komeiltiin Ranskan hovissa. Kruunun vasallit saapuivat silloin kunniatervehdyksille kuninkaan luo ja seurasivat häntä kirkkoon. Suuria kemuja pidettiin myöskin, jolloin kuninkaalla ja kuningattarella oli kruununsa päässä ja kaikki istuivat suurilla juhlamenoilla pöytään, ottaen paikan kukin arvonsa mukaan.
Suuri juhlakulku kirkkoon oli ohitse. Rikhard oli kulkenut samassa rivissä kuin Carloman. Prinssi oli puettuna siniseen samettiin, joka oli kirjailtu kultaliljoilla, ja Rikhard tulipunaiseen kankaasen, kultaristi rinnan kohdalla. Kaunis ja juhlallinen jumalanpalvelus oli päättynyt ja kulkue oli taas palannut linnaan. Hovimestarin ollessa täällä paraikaa kovalla äänellä kutsumassa "jaloa ja korkeasukuista seuraa" juhlapitoihin, kuului portilta kavioiden kapsetta, mikä tiesi uusien vieraiden saapumista. Hovimestari riensi heitä vastaanottamaan ja heti sen perästä ilmoitti hän: "jalo ja korkeasukuinen herra Arnulf, Flanderin kreivi."
Rikhard kalpeni — hän kääntyi Carlomanin luota, jonka sivulla oli seisonut, ja astui suoraan ulos salista sekä sitte ylös portaita myöten, Osmondin seuratessa kintereillä. Muutamain minuuttien kuluttua kuului hänen kammarinsa ovelta koputusta, ja eräs ranskalainen ritari huusi oven takana: "Eikö herttua tule juhlapitoihin?"
"Ei", vastasi Osmond. "Hän ei käy syömään yhdessä isänsä murhaajan kanssa."
"Mutta kuningas voipi panna pahakseen; lapsen vuoksi pitäisi teidän olla varuillanne", sanoi ranskalainen epäröiden.
"Itsensä hänen pitäisi olla varuillaan", kiljasi Osmond harmistuneena. "Ja pitäkääkin huolta, ettei hän kuleta sisään Wilhelm Pitkämiekan petollista murhaajaa vapaasukuisen normannin läsnäollessa. Vaatisin tuon kavaltajan tuossa tuokiossa kaksintaisteluun, jollei vaan tämän pojan tähden pitäisi olla sitä tekemättä."