"Hyvä, voin teitä tuskin moittia, neuvon sentään olemaan varovaisia; maa on epävarma jalkainne alla. Hyvästi!" Rikhard kerkesi tuskin ilmaista mielipahaansa ja toivoa olevansa hänkin mies, kun jo palvelija Lotharin seuraamana toi uuden sanan, että jollei herttua tahdo syödä toisten kanssa, saa hän paastota.
"Sanokaa, prinssi Lothar", vastasi Rikhard, "etten minä ole hänen moisensa syömäri — tahdon kernaimmin nähdä nälkää, sillä tukehtuisinhan minä, jos minun pitäisi syödä Arnulfin kanssa samassa pöydässä."
Koko loppupäivän pysyttelihe Rikhard huoneessaan, vakaasti päättäneenä pysyä loitolla Arnulfista. Aseenkantaja jäi hänen luokseen tähän vapaatahtoiseen vankeuteen. He työskentelivät parhaansa mukaan Osmondin sotatamineita puhdistaen ja kiilloittaen ja kertoivat toisilleen vanhoja sankarisatuja. Kerran kuulivat he kovaa hälinätä pihalta; molemmat olivat hyvin uteliaat tietämään syytä siihen, mutta he eivät saaneet siitä selkoa, ennenkun vasta myöhään iltapäivällä.
Silloin hiipi Carloman heidän luokseen.
"Viho viimeinkin pääsin tänne!" huudahti hän. "Kas tässä, Rikhard, tässä on mulla pala leipää sulle, kosk'et ole saanut mitään päivälliseksi! Siinä on kaikki, mitä saatoin ottaa kanssani. Piiloitin sen pöydän alle, jottei Lothar saisi nähdä sitä."
Rikhard kiitti Carlomania kaikesta sydämmestään, sillä hänen oli kovasti nälkä. Hän oli iloinen saadessaan jakaa leivästään Osmondillekin.
Sitte kysyi hän, kuinka kauan se kreivi-ilkiö viipyy täällä, ja ilostui kuullessaan hänen matkustavan pois seuraavana aamuna kuninkaan kanssa.
"Mitä melua siell' oli pihalla?" kysyi Rikhard.
"Sitä minä tuskin sanon sinulle", vastasi Carloman salaperäisesti.
Rikhard pyyteli kuitenkin hartaasti ja täytyihän Carlomanin lopulta kertoa, että molemmat normannilaiset asesotamiehet, Sybald ja Henrikki, olivat riitautuneet Arnulfin seurueen flaamien kanssa. Taistelu oli syntynyt ja seurauksena oli kolmen flaamin, erään frankin ja Sybaldin itsensä kuolema. Mutta missä oli Henrikki? Niin, ei ollut siinä vielä kylliksi mitä jo oli tapahtunut: — kuningas oli tuominnut Henrikin kuolemaan, ja hänet oli siinä tuokiossa hirtetty.