Suru ja viha synkistyttivät nuoren Rikhardin kasvot. Hän oli pitänyt näistä kahdesta normannilaisesta palvelijastaan, hän luotti heidän uskollisuuteensa ja hän olisi itkenyt heidät menetettyään, jos heidän tuhonsa olisi tullut jollain muulla tavalla. Mutta nyt, kun sen oli tuottanut heidän vihansa hänen isänsä vihamiehiin, flaameihin, nyt kun toinen oli joukon väkivallan uhrina kaatunut ja toinen tuomittu ja teloitettu ajattelemattomasti, julmasti ja vastoin oikeutta — oli menty jo liian pitkälle. Läheltä piti, ettei hän masentunut surusta ja mieliharmista. Minkä vuoksi hän ei ollutkaan itse siellä suojelemassa Henrikkiä, joka oli hänen oma alamaisensa? Ja vaikkapa ei olisi voinut pelastaakaan häntä, olisihan saanut edes hyvästit sanoa. Sitte tahtoi hän purkaa vihansa uhkauksia, mutta tunsi oman avuttomuutensa, häpesi sitä, eikä voinut muuta kuin vuodatella haikeimman surun kyyneleitä, eväten kaikki Carlomanin lohdutukset.
Osmond tuli kuitenkin vielä huolestuneemmaksi ja levottomammaksi. Hän oli pannut arvaamattoman arvon molempiin normanneihin heidän rohkeutensa ja uskollisuutensa vuoksi. Hän oli luottanut siihen, että voisi näiden kautta lähettää tiedon Roueniin tarpeen sattuessa. Hänestä näytti kuin himoten olisi käytetty ensimmäistä tilaisuutta ottaa pikku herttualta pois nämä suojelijat, ja että Rikhardia vastaan tehdyt hankkeet, olivatpa ne laatua mitä tahansa, pantaisiin nyt pian toimeen. Osmond tuskin epäilikään, ettei hänen oma vuoronsa tulisi tämän jälkeen. Siksipä päätti hän kestää kaikki ennen kuin antaisi aihetta pienimpäänkään tekosyyhyn, jonka nojalla hänet voitaisiin erottaa turvatistaan. Hän oli kärsivä solvauksiakin ja mieskohtaista häväistystä maltillisesti, hän oli aina muistava, että hänen huolenpidostaan riippui kokonaan avuttoman Rikhardin turvallisuus.
Että vaaroja todellakin keräytyi heidän ympärilleen, kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi, varsinkin kuninkaan ja Arnulfin yhdessä pois mentyä. Ilma oli hyvin lämmin ja Rikhard alkoi ikävöidä tuota leveätä, viileätä jokea Rouenissa, missä hänellä oli ollut tapana käydä uimassa viime kesänä. Eräänä iltana saikin hän aseenkantajansa houkutelluksi lähtemään kanssansa Oise joella, joka oli vähän matkan päässä linnasta. Mutta he olivat tuskin ennättäneet lähteä matkaan, kun kolme tahi neljä palvelijaa juosta kapristi heidän jälestään ilmoittaen kuningattaren jyrkän käskyn, että heidän on heti käännyttävä takaisin. Pojat tottelivat ja palattuaan tapasivat he kuningattaren salissa kauhean vihastuneen näköisenä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän suuttuneena. "Ettekö tiedä kuninkaan määränneen, ettei herttua saa poistua linnasta hänen poissa ollessaan?"
"Olisin vain mennyt tuonne joelle", alkoi Rikhard; mutta Gerberge keskeytti:
"Vaikene, lapsi — en halua kuulla mitään verukkeita. Ehkä arvelette, herra de Centeville, voivanne kuninkaan poissa ollessa ottaa vapauksia. Mutta minä ilmoitan teille, että jos teidät kerrankin vielä tavataan vallien ulkopuolelta, saatte syyttää itseänne, — niin, ja hän myöskin! Minä puhkaisutan nuo ylpeät silmänne, jollette tottele!"
Hän kääntyi ja meni matkoihinsa. Lothar katseli heitä tyydytetyllä vahingon ilolla. "Et sinä kauankaan paremmillesi ylvästele, herra merirosvo!" sanoi hän seuratessaan äitiään. Hän ei uskaltanut jäädä saliin, sillä hän arveli pilkallisten sanojensa Rikhardissa ja Osmondissa herättäneen mielikarvautta, josta he häntä ehkä kostaisivat. Mutta Rikhard, joka puoli vuotta sitte ei voinut kärsiä pienintäkään pettymystä, oli nykyisen pakon-, vaaran- ja nöyryytyksenalaisen elämänsä aikana oppinut hillitsemään kiivautensa ja olemaan suvaitsevainen, sen sijaan että olisi vimmoitellut ja uhkaillut. Hän ajatteli nyt ainoastaan rakasta aseenkantajatansa.
"Voi Osmond, Osmond!" huudahti hän, "he eivät saa tehdä sinulle mitään pahaa. Min'en lähde enää milloinkaan ulos. Min'en sano koskaan pikaista sanaa. Min'en ärsytä kuuna päivänä prinssiä, jos vain antavat sinun edelleenkin olla luonani!"
Kahdeksas luku.
Kauniina kesäiltana, kun Rikhard ja Carloman löivät pallia linnan portailla, kuului alhaalta päin ääni, joka Pyhän Neitseen nimessä pyysi almua jaloilta prinsseiltä. Molemmat pojat näkivät nyt pyhiinvaeltajan seisovan portilla. Hän oli kääriytynyt pitkään villakaapuun, hänellä oli ristikoristeinen sauva kädessä, pikkunen massi vyöllä, päässä leveälierinen hattu, jonka hän nyt kuitenkin oli ottanut käteensä seisoessaan siinä ja rukoillessaan syvään kumarrellen armeliaisuutta.