"Käykää sisään, hurskas pyhiinvaeltaja", sanoi Carloman. "On jo myöhä, saatte syödä iltasta täällä ja levätä yönne."
"Taivas teitä siunatkoon, jalo prinssi", vastasi pyhiinvaeltaja, ja tuossa tuokiossa huudahti Rikhard riemukkaasti: "Normanni, normanni! Hän puhuu omaa rakasta äidinkieltäni! Voi hyvänen, oletteko Normandiasta? Osmond, Osmond, hän tulee kotoa!"
"Prinssini! rakas herttuani!" huudahti pyhiinvaeltaja taivuttaen toisen polvensa alimmalle portaalle ja suudellen nuoren herttuan kättä — "tämä oli ilo, jota en elinpäivänäni uskaltanut toivoa."
"Walter! Walter Metsästäjä!" huusi Rikhard. "Sinäkö se olet? Voi, mitenkä jaksaa rouva Astrida ja kaikki muut kotona?"
"Hyvin ne jaksavat, prinssini, mutta halajavat saada tietoa, miten teidän laitanne on —" alkoi Walter. Mutta vallan toinen ääni samassa huudahti pyhiinvaeltajan takana: "Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka tukkii minulta tien? Mitä? Näyttääpä siltä kuin Rikhard olisi olevinaan kuningas, jollei enempikin? Yhä julkeampaa hävyttömyyttä!" Se oli Lothar, joka palasi palveluskuntansa kanssa metsästämästä, ja varsin huonolla tuulella, sillä hän oli ampunut otusta osaamatta.
"Hän on normanni — Rikhardin kansalainen", sanoi Carloman.
"Normanni, sekö hän on? Luulin jo päässeemme siitä rosvoilijakansasta. Emme suvaitse täällä rosvoja! Anna hälle aimo lailla selkään, Perron, niin että oppii olemaan loitompana minun tieltäni!"
"Hän on pyhiinvaeltaja, teidän ylhäisyytenne", rohkeni muuan hovimiehistä muistuttaa.
"Sitä tässä ei katsota. Minä en suvaitse täällä normanneja, jotka valepuvussa tulevat vain vakoillakseen. Lyökää sitä koiraa, sanon minä! Laputtakaa tiehenne! Vakooja! Vakooja!"
"Ainoatakaan normannia ei lyödä minun saapuvilla ollessani!" sanoi Rikhard, syöksyen esiin ja heittäytyen Walterin ja metsästäjän väliin, joka jälkimäinen jo valmistihe tottelemaan Lotharin käskyjä. Normanni vältti täten iskun, mutta Rikhard sai omaan kaulaansa niin navakan sivauksen kirpeällä, notkealla nahkasiimalla, että siihen kohosi heti pitkä, punainen juova. Lothar nauroi.