"Prinssini — mitä olette tehnyt? Oi, jättäkää minut — tämä ei sovi teille!"- vaikeroi Walter syvimmän surun valtaamana. Mutta Rikhard oli tarttunut piiskaan ja huusi kovalla äänellä: "Pois! Pois! Juokse! Riennä! Kiirehdi!" Ja huudon toistivat Osmond, Carloman ja useat ranskalaiset, jotka, vaikka pelkäsivätkin suututtaa prinssiä, olivat kumminkin vastahakoisia sortamaan pyhiinvaeltajan loukkaamattomuuden oikeuksia. Normanni, huomatessaan ettei muu keino auttanut, totteli käskyä. Ranskalaiset antoivat tietä hänelle, ja hän onnistui pakenemaan. Lothar riensi tällä välin hirmuista melua pitäen ja kiivaasti uhkaillen äitinsä pakeille, riemuiten siitä terävänäköisyydestä, millä hän oli keksinyt normannilaisen vakoojan valepuvun alta.
Tässä ei Lothar ollutkaan aivan väärässä. Walter oli tosiaankin tullut sinne vakuuttautuakseen pikku herttuan turvallisuudesta ja hyvinvoinnista sekä koettaakseen päästä Osmondin kanssa puheikkain. Viimeisessä aikeessaan hän kuitenkaan ei onnistunut, vaikka hän oleskeli Laonin lähitienoilla useampia päiviä. Sillä Osmond ei tuokioksikaan heittänyt yksikseen herttuata, joka, niinkuin jo olemme nähneet, oli joka suhteessa, joskaan ei nimellisesti, tarkasti vartioitu vanki linnan muurien sisällä. Pyhiinvaeltaja pääsi kuitenkin tilaisuuteen saamaan tietoja, jotka ilmoittivat hänelle asiain todellisen laidan. Hänelle kerrottiin myös Sybaldin ja Henrikin kuolemasta, kuninkaan ja Arnulfin liitosta sekä siitä pakosta ja kovuudesta, millä herttuata kohdeltiin. Näine tietoineen palasi hän kiireimmän kautta takaisin Normandiaan.
Hetipaikalla hänen kotiin tultuaan kuulutettiin pidettäväksi kolmipäiväinen paasto koko herttuakunnassa. Jokaisessa kirkossa, Bayeuxin katedraalista aina pienimpään ja halvimpaan kylärukoushuoneesen saakka, näki hartaita väkijoukkoja polvillaan — monet hartaita kyyneleitä vuodattaen — rukoilemassa Herraa, että hän laupeudessaan katsoisi heidän puoleensa, antaisi heille takaisin ruhtinaansa ja vapauttaisi lapsen vihamiestensä käsistä. Kuinka palavia ja kaihoavia rukoukset olivat, jotka lähetettiin korkeuteen Centevillessä, saattaa helposti mielessään kuvitella, eikä suru Montémarissakaan Epten varrella ollut juuri lievempi. Aivan siitä hetkestä kun nämä huolestuttavat sanomat olivat saapuneet, kävi Alberic hyvin levottomaksi, haluten innokkaasti tehdä jotakin herttuansa hyväksi. Eikä hän hellittänyt ennen kuin sai äitinsä lähtemään kanssansa pyhiinvaellukselle Jumiègesin luostariin rukoilemaan siellä rakkaan pikku herttuansa pelastukseksi.
Tällä välin oli Ludvig laittanut Laoniin sanan, viikon päästä kotiutuvansa. Rikhard iloitsi tästä sanomasta, sillä kuningas oli aina ollut hänelle vähemmän epäystävällinen kuin kuningatar. Hän toivoi pääsevänsä vankeudestaan linnassa. Juuri tähän aikaan sairastui hän pahasti. Kenties se oli vain seuraus viimeaikaisesta, sisäänsuletusta elantotavasta, että hänen terveytensä nyt alkoi lamautua. Tunnettuaan pari päivää itsensä raukeaksi ja pahoinvoivaksi, joutui hän eräänä yönä kovaan kuumeesen.
Osmond tuli äärettömän levottomaksi. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä tautien hoidosta, ja mikä vielä pahempi, hän oli vakuutettu, että lapsiparka oli myrkytetty. Sen vuoksi päätti hän olla kutsumatta mitään apua. Hän seisoi koko yön kumarassa pojan yli, odottaen joka silmänräpäys saavansa nähdä hänen heittävän henkensä. Osmond olisi voinut repiä tukkansa raivoissaan ja epätoivossaan, mutta sittenkin oli hänen täytymys hillitä itsensä ja noudattaa suurinta tyyneyttä ja lempeyttä, koettaakseen lieventää sairaan lapsen tuskia.
Koko tämän yön heittelihe Rikhard edes takaisin ahtaassa vuoteessaan tahi, kun hän levottomuudessaan tarvitsi milloin vaihdetta, istui nojaten kivistävätä päätään Osmondin rintaa vasten; mutta hän oli liian kipeä ja voipunut voidakseen puhua tahi ajatella selvästi. Kun päivä yllätti ja hän edelleen oli liian sairas jättämään huonetta, tultiin häntä monesti tiedustamaan. Osmond ei voinut silloin salata kauempaa hänen sairauttaan, mutta hän puhutteli heitä vain oven läpi ja hylkäsi kaikki avun tarjoukset. Hän ei laskenut edes Carlomaniakaan sisään, vaikka Rikhard kuullessaan hänen äänensä hartaasti pyyteli saada häntä nähdä. Ja kun kuningatar tarjoutui lähettämään vanhan, taitavan ja kokeneen sairaanhoitajattaren potilaan luo määräämään hänelle lääkityksiä, kielsi Osmond jyrkästi tämänkin tarjouksen. Sulettuaan oven asteli hän kiivaasti edes takaisin lattialla ja mutisi itsekseen: "Mokoma noita-akka! Häntä täällä vielä kaivattaisiin myrkytystään päättämässä!"
Koko tämän ja seuraavan päivän oli Rikhard edelleen hyvin huonona, mutta Osmond hoiteli häntä mitä huolellisimmin eikä ummistanut silmiään siunaaman hetkeksikään. Kaiken ajan, jona poika ei tarvinnut hänen apuaan, vietti hän rukoillen. Vihdoin vaipui Rikhard uneen, nukkui sikeästi useita tunteja ja oli herättyään paljoa parempi. Osmond oli ilon innoissaan. "Jumala olkoon ylistetty, tällä kertaa he eivät onnistu, eivätkä uutta tilaisuutta tule koskaan saamaan. Olkoon Jumala edelleenkin kanssamme!"
Rikhard oli liian heikko ja voipunut tiedustellakseen, mitä hän tällä tarkoitti. Seuraavina päivinä piti Osmond hänestä mitä tarkinta huolta. Mutta nyt, kun Rikhard kykeni taas syömään, ei Osmond millään ehdolla sallinut hänen koskevan mihinkään, mitä hänelle tuotiin kuninkaallisesta pöydästä, vaan meni aina itse hankkimaan elintarpeita kyökistä. Täällä arveli hän muutamata keittäjistä ystäväkseen, joka varmaankaan ei tahallaan myrkyttäisi poikaa. Kun Rikhard kykeni käymään huoneen yli, käski Osmond hänen aina telkeä tikarilla oven eikä koskaan aukaisemaan sitä muille kuin hänelle yksistään, ei edes prinssi Carlomanillekaan. Rikhard ihmetteli tätä, mutta hänen oli pakko totella. Hänellä oli nyt tarpeeksi tietoa heitä ympäröivistä vaaroista käsittääkseen Osmondilla olevan syynsä tämmöiseen varovaisuuteen.
Näin oli kulunut useampia päiviä, kuningas oli palannut ja Rikhard oli jo siksi parannut, että hän välttämättömästi tahtoi päästä saliin jälleen. Mutta Osmond ei ottanut vielä tähän myöntyäkseen, vaikka Rikhard ei ollut koko päivänä tehnyt muuta kuin astua varpannut huoneen ympäri näyttääkseen voimiaan. "Nyt, hyvä prinssi, vartioikaa tarkasti ovea!" sanoi Osmond, "ei siitä tule teille vahinkoakaan, jos olette tämän päivän täällä, sillä kuningas on tuonut tullessaan tänne Montreuilin Herluinin. Hänen tapaamisensa olisi teille melkein yhtä vastenluontoista kuin flaaminkin. Ja lukekaa rukouksianne poissa ollessani, jotta pyhimykset johtaisivat meidät pois vaarasta."
Osmond viipyi ulkona likemmä puoli tuntia ja kun hän palasi, oli hänellä olallaan suunnaton olkikupo.