"Mihinkä sinä tätä?" huudahti Rikhard. "Minä odotan iltastani, ja sinä kannat tänne olkikuvon."
"Tässäpä on iltasennekin," sanoi Osmond nakatessaan olet lattialle
ja ottaessaan käsille pienen pussin, jossa oli lihaa ja leipää.
"Mitäpä sanoisitte, hyvä prinssi, jos söisimmekin huomenna iltasta
Normandiassa!"
"Normandiassa!" hihkasi Rikhard, hypähtäen ylös ja taputtaen käsiään.
"Normandiassa! Voi Osmond, sanoitko sinä Normandiassa? Millä ihmeen
tavalla? Todellako? Voi, iloa ja riemua! Onko kreivi Bernard tullut?
Laskeeko se kuningas meidät?"
"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne! Se riippuu ihan kokonaan meistä itsestämme. Mutta kaikki menee päin mäntyyn, jollette ole hiljaa ja varovainen, ja sitten me vasta ollaan huutavassa hukassa."
"Minä juoksen vaikka tuleen päästäkseni kotiin jälleen!"
"No, syökäähän sitte aluksi," sanoi Osmond.
"Mutta mitä sinä aijot tehdä? En minä nyt ole niin tuhma kuin silloin, kun sinä koetit viedä minut Rolfin tornista ulos. Mutta tekisipä mieleni sanoa Carlomanille hyvästit."
"Se ei käy päinsä," sanoi Osmond, "niiden täytyy luulla teidän vielä olevan sairaana — muutoin emme pääse pakenemaan."
"Ikävä sittenkin on, etten saa sanoa Carlomanille jäähyväisiä!" tuumaili Rikhard. "Mutta saammehan nähdä taas rouva Astridan ja herra Eerikin, niin, ja Albericin on heti tultava meille takaisin! Voi, lähdetään heti tielle! Oo Normandia, mun rakas Normandiani!"
Rikhard saattoi innoltaan ja hätäisyydeltään tuskin syödäkään, Osmondin tehdessä kiireen vilkkaan valmistuksiaan. Hän sitoi miekan vyölleen, antoi Rikhardille tikarinsa vyöhön pistettäväksi. Ruuan tähteet työnsi hän reppuansa, kääri paksun purppuravaipan herttuan ympärille ja pyysi häntä sitten paneutumaan pitkälleen olille. "Minä kätken teidät kupoon," sanoi hän, "ja kannan teidät ulko-eteisen läpi, aivan kuin menisin hevostani vaalimaan."