"Onpa sulla omat konstisi … sitä ne eivät koskaan arvaa," huusi Rikhard nauraen. "Minä olen hiljaa kuin hiiri — en päästä pienintäkään ääntä, henkeänikin pidätän."
"No niin, muistakaa vain olla liikuttamatta kättä tahi jalkaa sekä kahisuttamatta olkia. Täst'on leikki kaukana — maksaa elämän tahi kuoleman," sanoi Osmond käärien huolellisesti olkia pikku pojan ympärille. "Kas sillä lailla — voitteko huokua?"
"Kyllä", — kuului Rikhardin ääni kuvosta. "Olenko minä nyt ihan 'uupiilossa'?"
"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mitä tahansa — elkää tikahtako! Taivas meitä siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!"
Lojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte tunsi hän, miten hänet nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi häntä portaita myöten, kuvon päiden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa tie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siellä oli vaara suurin. Rikhard kuuli ääniä, askeleita, äänekästä laulua ja naurua, ikäänkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen perästä kuului joku sanovan: "Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?"
"Hoidan," vastasi Osmond. "Tiedättehän, että sen perästä kun kadotimme palvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse siitä pitäisi huolta."
Jo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: "Voi, Osmond de
Centeville! Onko Rikhard parempi?"
"Kiitos, teidän ylhäisyytenne, kyllä hän on parempi, mutta vaara ei ole vielä ohi."
"Oi, toivon, että hän olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla hänen luokseen, Osmond? Minä istuisin aivan todella ihan hiljaa enkä häiritsisi häntä."
"Ei se vielä sovellu, hyvä prinssi, niin paljon kuin herttua teistä pitääkin — vastikään sanoi hän sen minulle."