"Sanoiko hän? Voi, sanokaa Rikhardille, että minäkin pidän hänestä niin ihmeen paljon, enemmän kuin kestään muusta täällä, ja että minulla on ilman häntä hyvin ikävä. Sanokaa hänelle näin, Osmond."
Rikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen. Mutta hän muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti Osmondin silmille saattaisi käydä ja piti sen vuoksi suunsa kiinni, ajatellen että kyllä hän eräänä päivänä tekee Carlomanista Ranskan kuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi hän, kuinka taas mentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pimeästä ja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi hän oltavan nyt tallissa. Osmond laski hänet hiljaa alas kuiskaten: "Kaikki hyvin tähän saakka. Voitteko huokua?"
"Enpä oikein! Etkö voi laskea minua jaloilleni?"
"En vielä, en millään ehdolla. Mutta sanokaahan, käännänkö kasvonne alas päin, sillä itse en voi sitä tietää."
Osmond pani elävän olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja talutti hevosen ulos, silmäillen samalla varovasti ympärilleen. Mutta koko linnan väki vietti kemuja, eikä ollut ketään edes porttiakaan vahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan poikki mentäessä ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti yhä vielä käsivarttaan hänen päällään eikä sallinut hänen liikkua vielä muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut enää silmänräpäystäkään voivansa kestää tukehduttavaa olkien pistelemistä eikä lymyä epämukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski kuvon nurmikolle ja vapautti hänet epämiellyttävästä vankeudestaan. Rikhard katsahti ympärilleen — he olivat viidakossa — hämy oli yllättämäisillään ja soreana soi lintujen laulu.
"Vapaa! Vapaa! Tämä on vapautta!" huudahti Rikhard, ponnahtaen seisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhkeätä ilta-ilmaa. "Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammaripöksä, kaikki ovat nyt kaukana takanani."
"Eivätpä vielä niinkään kaukana," sanoi Osmond. "Ette saata pitää itseänne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan, hyvä prinssi — meidän täytyy ratsastaa henkemme edestä."
Osmond auttoi herttuan ratsun selkään, hyppäsi itse taakse, kannusti hevosta ja ratsasti tujakasti eteenpäin, vaikk'ei täyttä kyytiä, sillä hän aikoi säästää hevosta. Hämy muuttui pimeäksi. Tähdet tuikkivat taivaalla ja yhä ratsasti hän käsivarsi kiedottuna pojan ympäri, joka sitä myöten kuin yö eteni, väsyi ja vaipui horrokseen, tuntien kuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiidätti häntä loitomma kuningatar Gerbergestä ja lähemmä Normandiaa, ja mitäpä hän huolikaan väsymyksestä? Ainoastaan eteenpäin, eteenpäin!
Tähdet sammuivat taas ja ensimmäinen punainen aamunkoi purppuroi itäistä taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yhä korkeammalle, helotti täydeltä terältään, ja kuumaksi, helteiseksi kävi päivä. Hevonen kulki hitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas löyhentämään satulan vyötä, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin valtasi mitä suurin epätieto ja levottomuus, mutta he eivät olleet ratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehiä tuli näkyviin. Nämät matkustivat nummen poikki kerallaan pitkä rivi kuormitettuja muuleja ja turvanaan joukko lujakouraisia miehiä, aivan kuin itämainen karavaani erämaassa. He tuijottivat ihmeissään kookkaasen, nuoreen ritariin, joka piteli lasta perin väsyneen hevosen selässä.
"Herra kauppamies", sanoi Osmond ensimmäiselle, "näettekö tätä juoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta se on nyt ihan upiuuvuksissa ja meidän täytyy rientää. Suokaa minun vaihtaa tämä tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. Tämä on kaksikertaa sen arvoinen, mutta min'en jouda tässä tinkimään — suostutteko vai ette?"