Kauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean arvonsa, hyväksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti Rikhardin uuden hevosensa selkään, istui siellä jo itsekin ja niin sitä taas mennä porhallettiin eteenpäin läpi tuon kolkon seudun, missä nuoren ritarin silmä tunsi jälleen tienviitat teräväjärkisyydellä, jonka ihmiset saavat asumalla metsä- ja viljelemättömissä seuduissa. Suuret rämeet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he pääsivät niiden yli onnellisesti. Tähän saakka ei ollut kuulunut mitään takaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, että hänen pikku turvattiaan, joka ei ollut vielä voimistunut sairautensa perästä, matka ja pitkä, helteinen kesäpäivä liian paljon rasittaisivat, sillä poika alkoi jo nojata häneen eikä jaksanut liikuttaida eikä pitää auki silmiään. Hän tuli tuskin virkeämmäksi auringon mailleen mentyä ja raittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mikä Osmondia itseään virkisti paljon. Mutta vielä suurempi virkistys oli uskolliselle aseenkantajalle, kun hän viho viimein näki sinertävän virran mutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien välissä, ja vastarannalla kallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine vallineen.
"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyvä prinssi! Silmätkääpä ylös ja katsokaa omaa herttuakuntaanne."
"Normandia!" huudahti Rikhard, kavahtaen ylös. "Oo, mun oma rakas kotini!"
Joki oli kumminkin leveä ja syvä eikä vaara vielä ollut ohitse. Osmond katseli levottomana ympärilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan jälkiä, aivan kuin siinä olisi ollut kaalamopaikka. "Meidän täytyy yrittää," sanoi hän. Laskeutuen maahan, astui hän sitte veteen, talutti hevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni syvenemistään, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja vihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pitäen pitkin matkaa poikaa tanakasti kiinni. Sen jälkeen kuului pohja taas, vuolteen voima väheni ja he lähenivät rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi jousimiestä, jotka pitkillä jousillaan tähtäsivät heitä linnasta, ja miehen, joka seisoi korkealla rannalla heidän edessään huutaen: "Seis! ei kukaan saa käydä Montémarin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden lupaa."
"Ka Bertrand, herra hovimestari, tekö se olette?" huusi Osmond vastaan.
"Ken se on, joka mainitsee minua nimeltäni?" vastasi hovimestari.
"Minä se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin mahdollista, herra hovimestari, sillä herttua on täällä ja hän on mitä suurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa."
"Herttua!" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja heitellen ilosta hattuaan ilmaan.
"Herttua! Herttua!" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa tuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt Rikhardille: "Silmät auki, teidän ylhäisyytenne, silmät auki! Olette nyt omassa herttuakunnassanne taaskin. Tämä on Albericin linna."
"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon tämä päivä!" huusi hovimestari. "Mikä ilo armolliselle rouvalleni ja nuorelle herralleni!"