"Hän on aivan nääntyä väsymyksestä," sanoi Osmond, levottomasti katsahtaen Rikhardiin. Sillä eivät tervetulohuudotkaan, jotka selvästi todistivat hänen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet Rikhardia nousemaan ylös tahi puhumaan. "Hän on ollut pahasti sairaana ennen kuin pakenimme. Pelkäsin niiden myrkyttävän hänet enkä uskaltanut viipyä Laonissa tuntiakaan sen jälkeen, kun hän oli siksi voimistunut, että saattoi lähteä pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teidän ylhäisyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. Täällä on myös kelpo Dame de Montémar, joka pitää teistä parempaa huolta kuin minunlaiseni kovakourainen sotilas."
"Eikä mitä, sen pahempi!" sanoi hovimestari, "meidän jalo rouvamme on lähtenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumiègesiin, rukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he riemastuvatkaan saadessaan tietää, että heidän rukouksensa on kuultu."
Osmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita tästä, sillä niin levoton hän oli turvattinsa ylenpalttisesta väsymyksestä ja raukeudesta. Rikhard näet, kun he veivät hänet linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi silmiään raottaa, saatikka syödä. He kantoivat hänet yläkertaan ja panivat hänet Albericin vuoteelle, missä hän levottomasti heittelehti edes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.
"Voi! voi!" päivitteli Osmond, "olen ollut liian hätäinen! Olen pelastanut hänet frankkien käsistä ainoastaan tuottaakseni hänelle oman varomattomuuteni kautta kuoleman."
"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville," sanoi hovimestarin vaimo, joka samassa pistäytyä sisään — "tuollaisella päivittelemisellähän te voitte hänet surmata. Jättäkää poika minun huostaani, hän on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa."
Osmond, joka nyt oli varma että herttuansa oli ystävien parissa, olisi ilomielellä uskonut hänet vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta heikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti nojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta päästää häntä luotaan, aivan kuin pitäen Osmondia ainoana ystävänään ja suojelijanaan. Hän ei ollut vielä kylliksi tajussaan ymmärtääkseen olevansa Normandiassa ja turvassa vihollistensa salavehkeiltä. Pari kolme tuntia valvoivat sen tähden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen hänen vuodettaan, koettaen tyynnyttää hänen levottomuuttaan sekä suositella häntä mitä hellimmin. Tätä tekivät he siksi kunnes poika vähitellen rauhoittui ja vaipui viimein sikeään, vahvistavaan uneen.
Aurinko oli jo ylhäällä taivaalla, kun Rikhard heräsi. Hän käännähti ahtaalla, olilla täytetyllä tilallaan ja katseli ympärilleen ihmeissään. Nämä eivät olleet vaipoilla peitetyt seinät hänen kammarissaan Laonissa, jotka hän unen pöpperossään näki, vaan rosoiset kivimuurit ja syvä, pyöreä tornihuoneen ikkunareikä. Osmond de Centeville nukkui lattialla hänen vierellään, vaipuneena syvään, pitkää valvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mitähän muuta vielä Rikhard näkikään?
Hän näki iloisen pojan naaman ja sädehtivän silmäparin: Alberic de
Montémar siinä nojausi sängynjalkaa vasten, odottaen jännityksellä
Rikhardin heräämistä.
"Alberic, Alberic!"
"Prinssini, prinssini!"