Nopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat käsivartensa ja Alberic heittäysi hänen syliinsä. Innokkaina sylittelivät pojat toisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja pääsi tuon tuostakin ilmoille, kylliksi äänekkäitä herättämään kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan ei Osmondia, joka oli niin tuiki väsynyt.
"Onko se totta? Olenko minä sitte todellakin Normandiassa taas?" huudahti Rikhard vihdoin.
"Olette, olette, — hyvä prinssi! Te olette Montémarissa. Kaikki on teidän. Se juovikas haukka voi ylen hyvästi ja äitini tulee tänne iltapuoleen — hän antoi minun ratsastaa edeltä, heti kun saimme kuulla sen suuren uutisen!"
"Ratsastimme kauan, kunnes tuli myöhä ja minä olin hyvin väsynyt," sanoi Rikhard. "Mutta nyt kun olemme kotona, en välitä siitä vähääkään. Mutta minä tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viettänyt kauheita päiviä!"
"Katsokaas tuonne, hyvä prinssi," sanoi Alberic ikkunan luota.
"Kurkistakaapa ulos tästä, niin huomaatte olevanne kotona jälleen."
Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard ikkunassa. Mikä näky sattuikaan hänelle siinä silmään? Linnan piha oli täpösen täynnä ratsumiehiä ja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja korkeilla pyöreillä kypäreillä, ja niiden yläpuolella hulmusi monta ratsulippua ja sotamerkkiä, jotka Rikhard hyvästi tunsi jälleen. "Oo, kas tuolla, kas tuolla!" huusi hän riemastuksissaan. "Tuoll'on Ferrièren hevosenkenkä ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras, tuoll'on — tuoll'on meidän oma, Centevillen punainen ratsulippumme! Oo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki täällä? Minun täytyy mennä hänen luoksensa!"
"Bernard lähetti heti teidän tultuanne sanan heille kaikille tulla puolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teitä takaa. Mutta te olette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset voivat tuottaa — Jumala olkoon kiitetty!"
"Niin, Jumala olkoon kiitetty!" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti polvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan. Sitte nousi hän ylös ja sanoi katsahtaen Albericiin: "Minun pitää todellakin kiittää Häntä, sillä Hän on pelastanut Osmondin ja minut julman kuninkaan ja kuningattaren käsistä. Minun täytyy koettaa tulla vähemmän kiivaaksi ja käskeväksi kuin olin ennen pois menoani, sillä sen olen juhlallisesti luvannut tekeväni, jos konsa kotia tulisin. Osmond parka, miten hyvästi hän vetelee unia! Tule Alberic näyttämään mulle tietä herra Eerikin luo!" Ja tarttuen Albericin käteen, poistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta normannilaista ritaria ja vapaaherraa täysissä sotavaruksissa oli tänne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yhtä. Jo tunsi hän jälleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka tämä seisoi selin häneen. Silmänräpäyksessä, ennen kuin kukaan oli huomannut hänen siellä oloaan, juoksi hän vapaaherraa kohden ojennetuin käsivarsin, huudahtaen: "Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen viimeinkin täällä taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai hyvin?"
Vanha vapaaherra käännähti päin. — "Lapseni!" huudahti hän, sulkien hänet rautaiseen syliinsä, kyynelten viljanaan virratessa hänen ahavoittuneita kasvojaan pitkin, "kiitetty olkoon Jumala, että te olette turvassa ja poikani on miehen tavoin täyttänyt velvollisuutensa!"
"Ja kuinka voi rouva Astrida?"