"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teidän olevan turvassa. Mutta katsokaahan ympärillenne, hyvä prinssi — herttuaa ei sovi tällä lailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teidän uskollisia vasallejanne on täällä, suojellakseen teitä halpamielisiltä frankeilta!"

Rikhard nousi ylös ja ojensi kätensä sekä vastasi kohteliaalla kumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen, käyttäytyen ihmeen miellyttävästi ja luontevasti, mitä taitoa hänellä tietenkään ei ollut Normandiasta lähtiessään. Kasvanut hän oli myöskin, ja vaikkakin hän oli hyvin kalpea eikä ollut erityisen huolellisesti puettu, — pukeminen kun oli käynyt kovassa kiireessä ja ilman muitten apua kuin Albericin — vaikka hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä eikä palohaavan arpi ollut vielä hävinnyt poskesta, — oli hän kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen, avonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan alku. Ilolla ja ylpeydellä silmäilivät Normandian jalosukuiset häntä, etenkin kun hän kenenkään kehoittamatta lausui: "Kiitän teitä, jalot ritarit, kun olette tulleet tänne suojelemaan minua. Nyt en pelkää koko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten normannieni."

Herra Eerikki vei hänet ylimmälle portaalle portin ulkopuolella, jotta soturit saisivat nähdä hänet. Silloin kajahti huuto niin jymisevä "eläköön herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!" että se "rimasi ja raikui" kaikilla kunnailla — helähti takaisin vanhasta tornista — herätti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos hän olisi enää lisätodistuksia kaivannut, että hän todellakin oli maassa, jossa jokikinen sydän hehkui uskollista rakkautta häneen.

Ennenkun riemu oli lakannut, kuultiin torven toitahdus portin ulkopuolelta. Herra Eerikki lähetti Bertrandin joutuisasti avaamaan sanoen: "Se on Harcourtin kreivin tulomerkki." Alberic meni myös linnan isäntänä mukaan vastaanottamaan vierasta.

Vanha kreivi ratsasti pihaan portaiden eteen, laskeusi alas hevosen selästä, Albericin pitäessä jalustinta. Hän ei ollut käynyt monta askelta portaita ylös päin, kun Rikhard vapaatahtoisesti tuli häntä vastaan, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ojensi hänelle kätensä ja lausui: "Terve tuloanne, kreivi Bernard, terve tuloanne! Kiitos, että tahdotte tulla suojelemaan minua! Olen kovasti iloissani saadessani nähdä teidät taas."

"Kiitos, nuori herttuani!" sanoi Bernard, "ja minä olen oikein iloinen nähdessäni teidän onnellisesti päässeen frankkien kynsistä. Nyt te luullakseni voitte jo erottaa ystävän vihollisesta!"

"Kyllä, voin totta tosiaan, kreivi Bernard. Tiedän nyt teidän tarkoittaneen parastani, ja että minun olisi tullut kiittää teitä, sen sijaan kuin vihastuin, nuhdellessanne minua. Odottakaa hetkinen, herra kreivi, on eräs asia, jonka olen lupautunut sanomaan, jos konsa tulisin tervennä takaisin rakastettuun kotiini. Walter — Maurice — Jeannot — te kaikki minun ja herra Eerikin palvelijat, tiedän että ennen poismenoani en ollut mikään hyvä valtaherra teitä kohtaan. Olin kiivas, ylpeä ja röyhkeä, mutta Jumala on minua tästä rangaissut ollessani kaukana vihollisten keskessä sairaana ja yksinäisenä. Olen nyt hyvin pahoillani siitä ja toivon teidän suovan minulle anteeksi; sillä olen koettava — Jumala minua siinä auttakoon — välttää koskaan enää olemasta kiivas ja ylpeä."

"Kas vain, herra Eerikki," sanoi Bernard, "kuuletteko, mitä poika sanoo! Kun hän tuolla tavoin puhuu, noin vapaasti, avonaisesti ja kenenkään kehoittamatta, ja jos hän pysyy sanassaan, niin luulenpa varmaan, että Ranskan matka on ollut hänelle hyväksi opiksi ja että vast'edes näemme hänestä paisuvan joka suhteessa isänsä moisen ruhtinaan, — siunattu olkoon hänen muistonsa!"

"Teidän on kiittäminen Osmondia kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle," sanoi Rikhard, kun Osmond viimeinkin kylläkseen nukuttuaan tuli alas. "Osmond se on auttanut minua kestämään suuret vaivani. Mitä pelastukseemme tulee, niin hän se lensi minun kanssani pakoon kuin vanha kotka poikasineen. Sanon sulle, Osmond, että sinun tästä lähin on aina kannettava pari siipeä kilvessäsi ja ratsulipussasi, hyvin onnistuneen pakoretkemme muistona."

"Niinkuin tahdotte, teidän ylhäisyytenne," sanoi Osmond vielä tuskin kunnollisesti valveutuneena. "Se oli todellakin väki pitkä matka yhteen kyytiin; mutta toivon, etten tarvitsisi enää koskaan paeta teidän tahi omia vihollisiani."