Mikä iloinen kesäpäivä tämä olikaan! Nekin kolme tuntia, jotka Rikhardin täytyi istua neuvottelussa, lisäsivät vain sitä mielihyvää, jota hänelle sitte tuottivat Albericin tavaroiden katseleminen, omien seikkailujen kertominen ja Laonissa opittujen ritarillisten taitojen näyttäminen. Ilta muodostui yhä riemukkaammaksi, kun linnan portit avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja linnaan saapui ensiksi Dame Yolande de Montémar ja tuskin neljännestunnin kuluttua siitä Centevillen asesotilaat, joiden etunenässä nähtiin Astrida rouvan oma, korkea myssy. Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard Astrida-rouvan sylissä. Hellästi sulki hän poikasen poveaan vasten, mutta työnsi hänet sitte vähän ulomma nähdäkseen, paljonko hän oli kasvanut, surkutteli hänen arpeaan ja syleili häntä sitte lujemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta katseltuaan lähemmin häntä, selitti hän Osmondin antaneen hänen tukkansa mennä pahemmin vanuksiin kuin kuningas Harald Nahkalakin. Sitte otti hän elfenluisen kamman vyöllään olevasta laukusta ja alkoi suoria pojan paksuja, sekavia kiharoita. Kun suoriminen ei käynyt aivan hellä varoen, olisi Rikhardilla entisiin tapoihinsa nähden ollut syytä tästä raivostua, mutta nyt hän vain hyväili Astrida rouvaa kahta hellemmin.
Kun Osmond laskeusi polvilleen tätinsä eteen; siunasi tämä häntä, itki hänen tähtensä ja nuhteli siitä, että oli rasittanut liiaksi hänen lemmikkiään — kaikkia yhtaikaa. Ja kun yö yllätti ja Rikhard kuten muinoinkin oli lukenut rukouksensa rakkaan kasvattajansa polvien ääressä, niin varmaa oli, ettei Normandiassa ollut onnellisempaa poikaa kuin sen pikku herttua.
Yhdeksäs luku.
Montémarin linna oli liian lähellä rajaa ollakseen turvallinen olopaikka pikku herttualle. Hänen enonsa Senliin kreivi Hubert oli Harcourtin kreivi Bernardin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän olisi paremmassa turvassa herttuakuntansa rajain ulkopuolella, koska Normandia luultavasti tulisi pian sotanäyttämöksi. Hänet lähetettiin siis, vaikka vasten tahtoaankin, lukuisan ja hyvin varustetun seurueen kera salaa ensiksi Coucyyn ja sittemmin Senliisen.
Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, ettei hänen tarvinnut enää erota ystävistään. Alberic, herra Eerikki, yksinpä rouva Astridakin seurasivat häntä, samoin kuin hänen ainainen kumppalinsa Osmond. Vapaaherra saattoi tuskin näkyvistään jättää poikaa, jota yhä vielä pidettiin niin tarkasti silmällä, että vartioiminen näytti melkein vankeudelta. Ei koskaan, ei edes kesälläkään eikä keskellä päivää saanut hän lupaa mennä linnan vallien ulkopuolelle. Hänen suojelijansa tahtoi kernaasti pitää salassa, että linnassa oleskeli niin korkea vieras.
Osmondin seurasta ei Rikhard saattanut nauttia niin paljon kuin tavallisesti, sillä tällä oli jotain hommaa asepajassa, eräässä matalassa, holvikkaassa huoneessa, johon oli käytävä linnan pihasta. Rikhard ja Alberic olivat hyvin uteliaita tietämään, mitä hän siellä teki; mutta Osmond telkesi ovensa kiinni rautakangella, jotta poikain oli pakko tyytyä vain kuuntelemaan vasaraniskuja, jotka naksuttelivat samassa tahdissa kuin hilpeät äänet sisällä lauloivat muuatta laulua Sigurdin miekasta ja sotaurhottaresta, joka nukkui liekkien häntä syleillessä. Rouva Astrida sanoi Osmondin tekevän ihan oikein, sillä kukaan kelpo aseseppä ei työskennellyt koskaan ovi selällään. Ja kun pojat utelivat nuorelta Centevilleltä hänen työtään, myhäili hän vain sanoen, että he kyllä saavat sen nähdä, konsa aseihin kutsunta saapuisi.
Sitä odotettiinkin joka hetki, sillä tietoja oli saapunut, että Ludvig oli koonnut sotajoukkonsa ja samonnut Normandiaan ottaakseen uudestaan huostaansa nuoren herttuan ja valloittaakseen maan. Mitään semmoista kutsua ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan tuli vaan sana, että Rouen oli jätetty kuninkaan käsiin. Rikhard vuodatti mieliharmin kyyneleitä. "Isäni linna! Oma kaupunkini vihollisten vallassa! Bernard on sitte kavaltaja! Kukaan ei voi estää minua kutsumasta häntä siksi. Miksikä luotimmekaan häneen?"
"Elkää olko millännekään, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond. "Kun te tulette asekuntoiseksi, hankkii oma kelpo miekkanne teille oikeutta, huolimatta kaikista vilpillisistä tanskalaisista ja vielä vilpillisemmistä frankeista tässä maassa."
"Mitä, niinkö sinäkin Osmond poika haastelet? Luulin sinun toki paremmin mielesi voivan hillitä kuin että olisit pettynyt miehen suhteen, joka oli uskollinen Rolfin suvulle, ennen kuin sinä ja tuo kukkopoikanen olitte syntyneetkään", sanoi vanha vapaaherra.
"Hän on luovuttanut herttuakuntani! On väärin kutsua häntä muuksi kuin kavaltajaksi!" huudahti Rikhard kiivaasti. "Arka, petollinen, liehakoiva…!"