"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset", sanoi Osmond. "Kohta ne kalvat kalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan kannukseni?"
"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi vapaaherra, "jos hänen ylhäisyytensä herttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla mukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran vielä viikinkien pitkään laivaan."
"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat", sanoi
Osmond.
"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita viikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki tuhojaan…"
"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?" keskeytti rouva Astrida. "Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?"
"Suokaa anteeksi, äiti!" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. "Mutta vereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan niin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa merikuninkaan johdolla."
Seuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja kaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä, olivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen hekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä ihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät he ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan uunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen sotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti, ja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti hänen pitkää suippoa kilpeään.
"Sinun siipesi! Meidän siipemme!" huudahti Rikhard, "Centevillen vaakunamerkki!"
"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä", sanoi herra Eerikki. "Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani — osoittaudu mieheksi — elä anna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen ranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta."
Tämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä. Molemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä silmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä hetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille taholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät vahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.