Eräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan lohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka osoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin päälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen kolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi lohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan vartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa tuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.
Äänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita ylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet edes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan tasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: "Minä näen jotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana nummella?"
"En, en niin mitään! Missä, oi, missä?"
"Se meni nyt kummun taa, mutta — kas tuossa se on taas! Miten nopeasti se ratsastaa!"
"Niin käypi kuin linnun lento", sanoi Rikhard, "niin nopeasti, niin nopeasti…"
"Eihän karkuuttanekin vain pakoon", sanoi Alberic, hieman levottomana katsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia juttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin päivät päästään Epten ympäristöllä.
"Eikä mitä, nuori herra", sanoi vartija, "sitä ei tarvitse pelätä.
Kyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan."
"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa", sanoi herra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.
"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!" huusi Rikhard, hyppien innoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni ja varoittaa: "Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian luisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin soisin semmoisen tapahtuvan."
"Sill' on jotain kädessään", sanoi Alberic.