"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua vankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt miehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin jälleen!"
"En voi sitä tehdä," sanoi Rikhard, "te kun olette Tanskan kuninkaan vankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä saat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi, rouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä" — jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.
Rouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen häntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin ja huudahti uudelleen kauhistuksesta. — Kookkaine vartaloineen, korkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida hänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman ymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi kuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä istui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.
"No senpä sanonen, herttua herraseni," lausui hän, "eikö tässä vanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan Bourdeaux'ta?"
Rikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen johdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista luullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista hedelmä- tahi omenaviiniä.
"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne!
Olen käskenyt tuomaan iltaseni sisään — miksi sitä ei tule?"
"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa", pyöri Rikhardin huulilla, mutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään valmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: "Elä ärsytä heitä, Lothar!"
"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika," sanoi Lothar. "Etkö tiedä, että jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa mukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle ortolan-piirakainen."
"Semmoisia ruokia ei meillä ole — nyt ei ole se vuodenaika," sanoi
Rikhard.
"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että se käypi teille kalliiksi."