"Kananpoikia paistavat paraikaa," yritti Rikhard.
"Minä vähät teidän kananpojistanne, — olenhan sanonut tahtovani ortolaneja."
"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki", mutisi vapaaherra.
"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä", päivitteli rouva Astrida, "mutta tuota toista poikasta tulee minun surkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa katsella, miten hellästi hän kohtelee häntä."
"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä", sanoi Osmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä kuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin maanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan että olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren verikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se yritti tulla liian lähelle.
"Aja pellolle tuo koira!" sanoi Lothar käskevästi.
Ei kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja etsiessään läheni taas Lotharia.
"Aja pois se", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja Rikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. "Prinssi Lothar", sanoi hän, "en pidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni on teidän annettava olla rauhassa."
"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on, joka nauraa tuolla?" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.
"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä vapaasukuisia normanneja", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. "On kaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa herttua kärsi minun tähteni."