"Vait, vait, Walter!" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut käteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen ilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen hurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen käytöksestä.
Herra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella ranskankielellään: "Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi kuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa vedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne."
Lothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain kahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi kovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo potkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista pois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.
"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen", sanoi herra Eerikki, työntäen herttuan syrjään. "Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä, saadaan lepo ja rauha taloon jälleen."
Rikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt pakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan lehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.
"Voi, elä pane minuakin vankeuteen! Min' en voi olla yksin pimeässä."
Rikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan eikä huolivan siitä. "Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit ja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me kohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!" vaikerteli hän.
"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä Lothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee kiltiksi."
"Lothar se poltti sen", toisti Carloman. "Etkä sinä saa todellakaan olla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt Osmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa, että antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa selälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?"
Rikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille hymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä vuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin pitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan tyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse, miten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.