"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä", sanoi Carloman. "Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden meidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat."
"Koska hurskaat pyhimykset olivat — ja katso ristiinnaulitun kuvaa, Carloman. Ristiinnaulitseminen tapahtui niiden tähden, jotka vihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?"
Pikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen latinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard sitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta. Hän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua, kun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois pyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa oli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin, ettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen lattialta.
"Prinssi Lothar", sanoi hän, "täällä on…"
Lothar keskeytti hänet. "Liputa tiehesi", sanoi hän kiivaasti. "Jos sinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon, että äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi."
Rikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi sietänyt moista vastausta. "Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla tavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta samantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä herra Eerikkiä laskemaan teitä ulos." Ja hän paukahutti raskaan oven jälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa soimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän Carlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan Lotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli tosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin tiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.
Rikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi puoliääneen: "Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa pois ja koetetaan olla ystävykset."
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Lothar.
"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille tietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät alas takkavalkealle saliin."
Pelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi Rikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin alapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä makasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti päätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset rauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet prinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta nureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan lämpimämmin ja sanoi sitte: "Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme ystävykset?"