Vanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen vahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä terveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan ei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja surkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi kylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin milloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä tautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle tehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän ja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä oleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi hymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti, tuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan, kun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja ilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan kertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas vieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei tahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä unhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan saliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut nukahtamaan.
"Rikhard, sinäkö se olet?" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun nuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä huoneessa.
"Niin olen. Kuinka on ollaksesi nyt, Carloman, oletko parempi?"
"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi", ja pienet laihtuneet sormet tapailivat hänen kätösiään.
"Onko särky taas tullut?"
"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; — Rikhard, kyllä min'en koskaan parane…"
"Voi, elä sano niin! Paranet sinä, varmasti paranet, kunhan kevät joutuu."
"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava", sanoi pikku poika. "Uskon kyllä niin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani. Sinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja nyt minä sen tiedän."
"Siellä, missä rakastettu isäni on", sanoi Rikhard ajatuksissaan, "mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan."
"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä julmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva ja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja herkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin."