"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta aivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla — sinun täytyy elää nähdäksesi jälleen vanhempasi!"
"Sano heille sydämmelliset terveiseni", sanoi Carloman. "Minä menen Isäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard — ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt kuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini ovat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset odottavat minua."
Hän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin kuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin sisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista kalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla kantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa ja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää häntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.
Puoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin, juhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja rukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen. Rikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui yhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui voipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan, ja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki oli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa. Vihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut toiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt onnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä milloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.
Ja nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään ja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi — hänen täytyy matkustaa kotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri hiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä nyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei heidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta Rikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen näyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä, kun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi vuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen sydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa valossa.
"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole kostanut pahaa hyvällä?" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.
Kun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut ystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin ei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo kärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti nyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja avuttomuutensa vuoksi.
Mutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa oli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa, jollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi ja raskaaksi.
Pikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä takaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin kaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta. Hän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia ihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen, etteivät he voineet sitä tehdä.
Kahdestoista luku.