"Herra Eerikki", sanoi Rikhard, "sanoitte minulle, että Falaisessa pidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon olla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond ja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?"
"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla mukana neuvotteluissa?"
"Mutta minulla on jotakin sanottavaa", vastasi Rikhard. Vapaaherra ei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan ihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa hallituksen omaan huostaansa.
Lothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli matkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta, ja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut, kostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle moneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi: "Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar." Uskoen hänet sitte rouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi Rikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen soturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan takaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut hänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu, kentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät pensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla. Sitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen, jotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä loistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli. Hän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi kaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä päällitse, räpytellen leveillä siivillään.
Yötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin Hugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen kokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.
Illan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia kukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu torni. "Tuolla loittona", sanoi hän Rikhardille, "on teidän linnanne Falaise, Normandian lujin linnoitus."
Maa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät. Keskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset, kallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.
"Oivallisia metsästysmaita!" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja kun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella metsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne syksyllä joksikin aikaa metsästämään.
Tuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman halki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja ja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia. Rikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan ripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin, välittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät voineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa varvikossa.
Äkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään. Hevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään, jonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön läpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan kallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän hirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja kuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä äkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti verta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä varjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki enää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis syöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun…