Mutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, — koiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä oli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt taistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden kurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan kiinni.
Paininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle kuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi sen olevan pahasti haavoitetun. "Poloinen poikaseni! Muhkea koira! Mitä mä nyt teen sinua auttaakseni?" Ja hän silitteli säälien tummaa täplikästä päätä.
Silloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti koira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun puettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli tavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen. "Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?" sanoi hän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin Rikhard oli tottunut kuulemaan. "Oletko vialla?"
"Pahoin raadeltuna pelkään", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen eläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa vastaan.
"Haa, poikani! Ken olet?" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään lapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. "Näytät joltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista hienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat pohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden kurkussa!"
"Se on minun", sanoi Rikhard. "Tapasin koiranne puolikuolleena ja riensin sitä pelastamaan."
"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista Italian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori ystäväni", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen koiraansa. "Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi."
Hänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de
Centeville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.
Samassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten.
Näiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.
"Haa!" huudahti hän, "mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät tänne?" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin ojennetun käden.