"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa", vastasi Rikhard. "Minulla on eräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta."
"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle antaa, on jo myönnetty", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata olalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä hämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella, kunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään huudahtaen: "Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!"
"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko olet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia minulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani jollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?"
Rikhard vetäysi hieman taakse päin uudesta ystävästään.
"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi! Näytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule, astu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja hoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi."
"Anomukseni on, että antaisitte vapauden prinssi Lotharille."
"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina, polttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea aseenkantajasi olisi sinua pelastanut."
"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on kuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse kotiinsa."
"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku kuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit — hän on sinun vihollisesi?"
"Olen kristitty", vastasi Rikhard lyhyesti.