"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani, joita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän vapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä ainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa."
Rikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui kokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän panttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan välillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa. Ja pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin vapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi Rikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten varrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena — joten Alberic nyt kieltämättä tuli Normandian vasalliksi.
Rikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti takaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata häntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.
Täällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan, kuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa näytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä perillistä kohtaan.
Hän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa vilpitön, kun hän sanoi: "Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä ansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette kohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia herrana ja vasallina."
Lotharin viimeiset sanat olivat: "Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä kanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita, mitä olet minulle tehnyt."
Kun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen alamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään, niin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki tämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan tuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla omallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa isänsä viimeistä tahtoa.
LOPPU.
Vuosia oli vierinyt. Ludvigin valat ja Lotharin lupaukset olivat rikkoutuneet, ja Flanderin Arnulf, herttua Wilhelmin murhaaja, oli kiihoittanut heitä uudistettuihin ja petollisiin hyökkäyksiin Normandiaa vastaan, jotta Rikhardin oli täytynyt neljäntoista vanhasta kuuteenkolmatta ikävuoteen saakka käydä lakkaamatonta sotaa maansa puolustamiseksi. Mutta tämä oli ollut hänelle kunniakas sota, ja hänen rohkeat urotyönsä olivat syystä hankkineet hänelle lisänimen "Rikhard Pelkäämätön", nimi, jonka hän hyvin ansaitsi, sillä hän pelkäsi vain yhtä seikkaa — vääryyden tekemistä.
Vähitellen pääsi hän kuitenkin voitolle vihollisistaan ja rauha palautui. Kun Flanderin Arnulf huomasi, ettei Rikhardia voitu julkisella väkivallalla kukistaa, koetti hän kavaluudella kolmasti salaa murhata hänet, niin kuin isänsäkin. Mutta kaikki nämä murhayritykset olivat epäonnistuneet, ja nyt oli Rikhard saanut monena vuonna nauttia häiritsemätöntä ja kunniakasta rauhaa, vihollisten kadottua näkyvistään.