Polttava levottomuus valtasi miehen, valvottu yö oli saanut hänet hermostuneeksi. Hän tunsi polvissaan vavistusta, se työnsi häntä eteenpäin kuin pyssynperällä, sitten taas pidätti häntä. Irene Lang pani suuren arvon hänen arvostelulleen — vieläpä kaikkein suurimman — niinhän hän juuri oli sanonut. — "Teidän moittivaa arvosteluanne en kestäisi!" — Hän kumartui — kovin syvään hänen ei tarvinnutkaan kumartua, sillä neiti Lang oli hänen pituisensa — ja painoi huulensa puvun laskoksia silittelevälle hervottomalle kädelle.
Suudelma poltti, värisevä hengähdys virtasi miehestä naiseen ja naisesta mieheen. Päärynäpuu huojui hiljaa varistellen kuihtuneita lehtiään; ne leijailivat alas kahdelle toisiaan kohti kumartuneelle päälaelle.
Pitkä hiljaisuus.
"Emmekö lähde nyt?" kysyi nainen vihdoin. Hän loi aran katseen mieheen.
"Lähdemme."
Pää nöyrästi painuneena astui nainen miehen rinnalla puutarhan nurmettunutta tietä, läpi hämärän eteisen kadulle. Vanha emäntä seisoi ovella ja katsoi noita molempia solakoita ihmisiä, kunnes he olivat kadonneet viimeisen talon taakse.
He olivat koko päivän yhdessä; niin hauskaa heillä ei ollut vielä koskaan ollut. He poimivat kukkia tien vierestä, kokosivat marjoja kuin lapset ja ajoivat nauraen toisiansa takaa pensaikossa; nyt ei filosofoitu eikä puhuttu edes kirjallisuudesta. Ei ajateltu mitään. Maailmahan oli niin avara; heillä oli kylliksi itsessään, he iloitsivat olevasta hetkestä.
Irenen poskille oli puhjennut ruusuja, hän kulki puoliavoimin hymyilevin huulin; miettivä ryppy kulmakarvojen välistä oli kadonnut, otsa oli sileä. Hän ei ollut koskaan ennen niin heleästi nauranut. Tuo heleä nauru oli jyrkässä ristiriidassa verhotun, väsyneen puheäänen kanssa; notkeasti juoksi hän yli puunjuurien ja kivien.
Dorn ei tiennyt itsekään, kuinka laitansa oli. Hän oli unohtanut vaatia tiliä itseltään, kysyä aina: mitä varten? Hän oli kokonaan unohtanut, mitä hänen oikeastaan piti sanoa, että hänen morsiamensa saapuu pian — ylihuomenna. Hän huiskahdutti kädellään ilmaa, ikäänkuin siten karkoittaakseen jotakin vastenmielistä — ei vielä, ei vielä tarvinnut ajatella sitä, ensin tulee vielä yö ja sitten vielä pitkä ihana päivä! Vasta sitten oli sen asian aika. Silmät hehkuen hän seurasi jokaista Irenen sulavaa liikettä; niin notkea ei hänen morsiamensa ollut, hänen täytyi aina varoa pukuaan, koko sievää olemustaan. Kuinka mitättömältä hän näyttäisikään täällä suuren luonnon keskellä!
Syvään, pitkään hengähtäen tohtori seisahtui ja katseli ympärilleen. Uhmaavina kohosivat vuoret, ikäänkuin olisivat jo vuosituhansia siten laaksoon katselleet; alhaalla rotkossa kohosi puro, tummat kuuset ojentelivat suojaten leveitä oksiaan. Hänen rinnallaan oli nainen, voimakas seuralainen, katkerat huulet kaipaavasti raollaan, viisaissa silmissä uusi, hempeämpi loiste. Hän tapaili Irenen kättä, eikä tämä vastustellut. Käsi kädessä he astuivat sanattomina, mutta sydämessä hehkuva tuli.