"Se oli kaunis unelma", sanoi hän hiljaa ja epävarmasti, "me olimme niin hyviä tovereita, nyt tunkeutuu kolmas väliimme. Mutta me muodostamme soman kolmikon, eikö totta? Haha!" Se oli surkea ilonpuuska, naurukin pakotettua.
"Tahdomme koettaa." Naisen ääni oli aivan rauhallinen, mutta pehmeä, hempeä sointu oli siitä kuin pois pyyhkäisty, sävy oli kova. Hänen silmänsä katsoivat miehen ohi avaruuteen, ja sitten, äkkiä kokoonlysähtäen, hän kääntyi oveen päin: "On parempi, ettemme mene tänään aamupäivällä mihinkään, minulla — minulla on tärkeää kirjoittamista — suokaa anteeksi — tänään — tänään iltapäivällä mieluummin!" Kuinka taitamaton hän olikaan valehtelemisessa!
"Mutta iltapäivällä, neiti, tänään iltapäivällä, varmasti! Niinhän?"
Dornin ääni vaati.
"Tänään iltapäivällä, kyllä!" Nainen nyökäytti päätään hyvästiksi; kättä, jonka mies ojensi, hän ei huomannut. Vaivaloisesti hän meni eteisen läpi, väsynein askelin kiipesi ylös narisevia portaita.
Jumalan kiitos, se asia oli poissa sydämeltä! Erik Dorn pyyhki hiestynyttä otsaansa astuessaan kadun poikki asuntoonsa takaisin; hänen oli paha olla, kuten kovassa kohmelossa. Kovakouraisesti hän sysäsi syrjään lapset, jotka kirjoineen ja tauluineen juoksivat kouluun.
Akkuna rämähti, kun hän huoneeseensa tultuaan veti sen kiinni; sitten hän alkoi kävellä narisevalla lattialla edestakaisin, yhä edestakaisin. Tunnit kuluivat hitaasti kuin ryömien; hän koetti ajatella morsiantaan — huomenna tähän aikaan Anna on täällä, ensin hän siistii pukuansa ja sitten järjestelee täällä hänen huoneensa, ja sitten —? Hän ojentausi, sanomaton ikävä ammotti häntä vastaan. Puolikuolleena väsymyksestä hän heittäytyi poikkipuolin vuoteelle, täysissä pukimissaan; unta ei tietysti voinut ajatellakaan, mutta saihan edes lepuuttaa jäseniänsä, jotka olivat lyijynraskaat.
Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan, kun jo kuului syvä hengitys, säännöllinen kuorsaus kaikui huoneessa — hän nukkui, hyvin pitkään, hyvin sikeästi. Hän valitti unissaan, hymyili sitten, kääntyili ja heittelehti sinne tänne mutisten epäselviä sanoja, käsivarret levällään.
Niin hän nukkui, kasvot kuumenneina, hikihelmet otsalla ja tumma tukka pörrössä, kunnes ovelle jyristellen koputettiin ja soma palvelustyttö, ruskeasilmäinen Bäbbi, pisti päänsä sisälle. Bäbbi hymyili veitikkamaisesti, kun herra tohtori hämillään hypähti pystyyn; millaisin silmin tuo katsoikaan häntä! Ihan kuin hänen heilansa Jaakko sunnuntaiaamuisin, kun he yhdessä olivat edellisen yön tanssineet ravintolassa ja Jaakko oli kallistanut lasin liikaa. "Jestas, herra tohtori", sanoi tyttö näyttäen valkeita hampaitaan — "oletteko nukkunut! Ruoka on valmis!"
Jumalan kiitos, viimeinkin iltapäivä! Kosteanlauhkea, pidättyväinen hiljaisuus metsässä, väliin vain suhahdus puissa ja pensaissa. Hankkiikohan sadetta?
Nuo kaksi ihmistä, niin yksinäisinä luonnonhelmassa, yksinäisinä kuten ensimmäiset ihmiset luomispäivän aamuna, tunsivat ilman painostuksen; näkymättömän käden tavoin se painoi heidän otsaansa, hengitys kävi lyhyeksi, askel oli raskas. Sanattomina, asiasta puhumatta, kuin salaisen sisäisen yhteisymmärtämyksen johtamina he olivat kääntyneet vuoritielle, ensimmäisen yhteisen kävelyretkensä päämäärää kohti. Tuskin viikko oli siitä vierähtänyt, ja miltä iäisyydeltä se tuntuikaan! He vaihtoivat sanoja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla sanomatta: ilmasta, näköalasta, tienvieressä kasvavista kuusista; he koettivat johtaa surulliset ajatukset kauas pois, heidän sydämensä ei tiennyt, mitä suu puhui, se jyskytti vain tuskallisesti: huomenna hän tulee!