"Ei!" Taas tuo lyhyt, kolea: ei. Ja sitten ei mitään muuta.
Ulkona läiskyy sade, katse ei pääse tunkeutumaan läpi hämäryyden — kaikki ikävää, kaikki kolkkoa. Sitten värähtelevä salamanleimahdus! Se valaisee kirkkaasti pimeän onkalon. Mies näkee naisen pään taaksepäin taipuneena; huulet avoimina, silmät suurina hän tuijottaa tyhjyyteen, kasvoissaan ilme kuin —
Läähättäen hän on yhtäkkiä naisen vieressä, tempaa hänet syliinsä — salama toisensa jälkeen leimahtaa, seuraa toistaan. Hän etsii huulillaan naisen suuta, suutelee häntä. Vain hetken, joka hänestä tuntuu iankaikkisuudelta, hän tuntee naisen huulet omiinsa yhtyneinä, hänen vapisevan ruumiinsa itseään vasten puristuneena — silloin — epäselvästi äännähtäen nainen sysää hänet luotaan ja peräytyy silmät luonnottoman suurina.
Mies yrittää tarttua hänen käteensä, hänen vaatteisiinsa — yhä kauemmaksi hän vain vetäytyy; sadevesi virtaa jo hänen päähänsä, märkien, raskaiden hiussuortuvain alta hehkuvat miestä vastaan noista aavemaisen loistavista kasvoista selko selälleen avautuneet silmät.
Nainen kohottaa kätensä — se näyttää uhkaukselta — ja mutisee puoliääneen, irroittamatta katsettaan miehestä — hitaasti, hitaasti askel askeleelta väistyen:
"Ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet, ei konsa ne toisiansa unhota, vaan hiutuu himohonsa."
"Täydellisesti en oikeastaan voi käsittää, kuinka olet jo niin kauan voinut täällä viihtyä", sanoi neiti Anna Broker kulkiessaan sulhasensa käsivarteen nojautuneena kyläkatua alas. "Katsohan noita tunkioita ja likaisia lapsia. Ei, mutta sittenkin, tuo pienokainen on aika ihastuttava, en vain saata käsittää, miksi hänen äitinsä ei häntä pese! — Sanoppas, lapsi, mikä sinun nimesi on?" Hän kumartui tarttuen leuasta kiinni punaposkista poikaa, joka suu auki seisoi hänen edessään.
Hänellä oli mitä suloisin tapa seurustella lasten kanssa. Hienosti hansikoidulla kädellään hän silitti pojan likaisia poskia, vieläpä otti hohtavanvalkean nenäliinansa esille ja siivosi pojan nenän. "En voi katsella tuollaista", sanoi hän anteeksipyytävästi sulhaselleen ja lisäsi punastuen: "pidän lapsista hirveän paljon!"
Dorn pusersi hiljaa hänen käsivarttaan; vasta nyt hän ensi kerran morsiamensa saapumisen jälkeen osoitti hänelle jonkinlaista hellyyttä. Velvollisuudentuntoisesti hän oli eilen nostanut vaunuista morsiamensa, suudellen häntä kädelle ja poskelle, oli ottanut vastaan appivanhempainsa ystävälliset nuhteet vapaaehtoisesta maanpaostaan ja sitten itse valituin sanoin ilmaissut ilonsa siitä, että näki heidät täällä. Nyt hän tarkasteli morsiantaan kerrankin lähemmin. Olipa se herttainen kuva, kun hän kumartui likaisen poikavekaran puoleen. Kun ilmetty nuoruus hän seisoi siinä ahtaalla kujalla, tuo ainainen ystävällinen ilme ruusuisilla kasvoillaan. Dorn ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tuota somaa suuta minkään intohimon liikuttamana; ylähuuli oli lyhyehkö ja lisäksi useimmiten hymyn kohottama, niin että terveet valkeat etuhampaat loistivat. Suloinen pikku suu!
Dorn vilkaisi ympärilleen — ei ollut ketään näkyvissä — ja sitten hän hipaisi nopeasti suudellen tuota suloista suuta. Hänelle oli suorastaan sydämenhuojennus, että Anna oli niin sievä lasten parissa — mitäpä varten hän muuten naisikaan hänet?