"Mutta — sinä!" Anna katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin. "Kuinka nyt tuolla lailla… Hyväinen aika" — hän punastui aivan siroja korviaan myöten — "nyt tuo nainen sen näki, voi voi!"
Kookas, solakka naisolento meni juuri heidän ohitseen. Nopeasti kuin paeten hän liukui pitkin talojen seinustaa; hän oli luonut nuoreen pariin salamannopean silmäyksen ja sitten taas heti kääntänyt katseensa maahan.
"Neiti, neiti Lang!" Dorn oli niin äkkiä hellittänyt morsiamensa, että tämä melkein horjahti. Yhdellä hyppäyksellä hän oli tuon kookkaan olennon vieressä aivan talon seinustalla — nyt hän veti naisen mukanaan keskelle katua, melkein kuin väkisin; nainen kulki horjuvin askelin.
"Sallitte kai, neiti Lang — morsiameni! Anna, tässä sinulla on kunnia nähdä neiti Irene Lang — tiedäthän, joka on kirjoittanut 'Ennen päivänkoittoa' nimisen kirjan!" Hän nykäisi morsiantaan salaa vaatteista ja katsoi häntä pyytävästi. "Toivon, että tulette hyviksi ystäviksi. Olen neiti Langille kiitollinen täällä viettämistäni hauskimmista hetkistä, Anna! Missä olitte eilen, neiti Lang? Missä te olitte? Hain teitä turhaan."
Hänen äänensä ilmaisi salaista levottomuutta, ja hänen rukoileva katseensa hipaisi tuota solakkaa olentoa, mutta tämä katsoi hyvin kalpeana hänen ohitseen. Ikäänkuin ei lainkaan olisi kuullut miehen puhetta, etsi nainen silmillään morsiamen nuoria, ruusuisia kasvoja.
"Hauska tutustua" — vaivaloisesti hän sai sanat huuliltaan, jotka tuontuostakin katkerasti puristuivat yhteen — "hauska tutustua — teidän herra sulhasenne on minulle paljon —" Valehtelisiko hän? Ei, hehkuva puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen — "on minulle teistä kertonut. Toivon, että viihdytte täällä!"
"Tottahan toki!" Anna Broker oli liian hyvin kasvatettu vastatakseen kieltävästi. "Viihdyn täällä erinomaisesti!"
"Niinkö? Se ilahduttaa minua!" Irene Langin pää vaipui rinnalle.
Neuvoton äänettömyys. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Dorn katseli eteensä maahan, hänen jalkateränsä leikitteli pikku kivellä heitellen sitä sinne tänne kivityksellä. Hänen morsiamensa tarttui yhtäkkiä häntä käsivarteen. Säpsähtäen kohotti hän katseensa ikäänkuin äkkiä heräten. »Neiti Lang, saanko pyytää teitä kävelemään iltapäivällä kanssamme? Menemme kolmisin, sillä appivanhukset eivät pidä pitkistä kävelymatkoista. Tulkaa kanssamme — olkaa hyvä!» Hän näki Irenen kasvoista, mikä taistelu hänen rinnassaan kiehui, miten hän epäröi: »Olkaa hyvä» — se tuli toistamiseen hiljaa kuin hengähdys. Ja sitten vielä kerran, tuskin kuuluvasti: »Olkaa niin hyvä!»