Sekunniksi kohtasivat heidän katseensa toisensa. Tässä lyhyessä, keskittyneessä tuijotuksessa oli paljon: rakkautta, vihaa, pelkoa, kaipausta. Naisen silmistä säihkyi vastustushalu aivan kuin loukkoon ahdistetun kissan katseessa; silmäterät laajenivat luonnottomasti, kostean harmaa kehäkalvo vivahti vihreään. Hän nyökäytti lyhyesti päätänsä ja ojensi sitten kätensä: "Minä tulen, näkemiin siis iltapäivään asti!" Kuten iso tumma varjo lipui hän edelleen talojen seinustaa pitkin.
Katua alas liehui Anna Brokerin ruusunpunainen hame. Hän oli nyt erittäin puhelias, sillä hän oli päässyt kiinni oikeaan aineeseensa: uudenaikaiseen kodinsisustukseen. Hän ei välittänyt ollenkaan metsästä eikä vuorista, hän kertoi punoittavin poskin ihmeellisestä kaapista, jonka oviin oli leikattu enkelinpäitä ja jossa oli jäljitellyt antiikkiset helat. Sellaisen hän oli nähnyt Pallenbergilla. "Kuulehan, rakas! Se meidän pitää hankkia, niinhän sinäkin tahdot, Erik, eikö totta? Kuinka ihastuttavaksi kotimme tuleekaan! Se oli hyvin kallis, mutta eihän se tee mitään!"
Ei, se ei tee mitään, eihän tarvinnut laskea. Dorn istuutui jotenkin hyvillä mielin morsiamensa viereen penkille — se oli sama penkki, jolla istuessaan hän ensi kerran oli tavannut Irene Langin. Täällä hän oli istunut ja muistellut vanhan lasten laulun sanoja —
"Kun lapsi havahtuu, niin — sitten —"
Tänään ei ollut ilmassa mitään unettavaa surinaa. Mitään salamyhkäistä odotusta ei leijunut puiden välissä; Anna Brokerin kirkas, rauhallinen ääni ei sietänyt lumousta, se kaikui yli vanhan sävelmän.
* * * * *
Kävelyretki kolmisin iltapäivällä ei ollut mikään nautinto. Anna ei koko aikana päästänyt sulhasensa käsivartta irti. Olihan itsestään selvää, että hän riippui kiinni sulhasessaan, vaikka tie olikin kapea ja vaikeutti rinnakkain kävelemistä.
Irene kulki edellä tai laahusti hitaasti jäljessä; miellyttävää keskustelua ei tahtonut syntyä. Dornin huulilta tuli melkein pelkkiä äreitä huomautuksia. Hän näytti hermostuneelta, otsa oli synkkänä, ja lakkaamatta hän kierteli viiksiänsä. Häntä ärsytti morsiamensa, sillä tämä oli milloin väsynyt, milloin taas ei hänen mielestään ymmärtänyt maiseman kauneutta. Kuinka hän muutoin olisi voinut sanoa nähdessään alakuloisesti virtaavan veden, joka synkkänä luikerteli tummain puiden välissä: "Oi, miten sievää!" Ja täällä louhisen kallion mahtavalla jyrkänteellä: "Herra Jumala, jos tuonne putoaisi!"
Ja Irene, miksi tämä ei katsonut kertaakaan häneen, vaan itsepintaisesti käänsi päänsä poispäin? Mitä hän sitten oli tehnyt? Hänhän ei voinut mitään kohtalolle! Hänet valtasi hurja halu kääntää tuo ylpeä pää ja rajusti painaa huulensa noille katkerasti yhteenpuristuneille huulille; ne osasivat suudella, sen hän tiesi. Kun hän sulki silmänsä ja muisteli tuota kohtausta myrskyssä ja sateessa vuorella, silloin häntä huimasi, veri kuohui hänen suonissaan — "ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet…"
Lopen väsyneinä palattiin kotiin.