"Sinä näytät kalpealta, poikani", sanoi appi Broker eräänä aamuna, — "niin, niin, se rakkaus!" Hän iski tyytyväisenä silmää ja ojensi Dornille lihavan kätensä pöydän yli.
"Olenhan jo sanonut, pappa, että kun olemme naimisissa, ei Erik saa iltaisin istua niin kauan kirjojensa ääressä, sillä se on hänelle epäterveellistä. Hänen huoneessaan oli illallakin taas myöhään valoa, minä näin sen vastapäätäni aivan selvään. Kuinka myöhään lieneekään palanut, en tiedä, sillä olin niin väsynyt, että nukuin kesken!" Anna haukotteli sirosti muistaessaan syvän, rauhallisen unensa.
Niin, kellä vielä oli tuo onnellinen lapsenuni! Dornilla ei ollut rauhaa, häntä kauhistutti iltaisin yö ja aamuisin päivä. Irene oli välttänyt häntä jo useita päiviä, hän oli kuin kadoksissa. Tulisikohan hän tänään heidän kanssaan kävelylle? Hän lähetti kysymään. Vanha emäntä itse toi vastauksen: "Ei, neiti ei voi oikein hyvin, käski sanomaan paljon kiitoksia!" Hän ei siis tullut, ei tahtonut!
Annalla olisi ollut useammankin kerran syytä valittaa sulhasensa käytöksestä, sillä tämä oli harvasanainen, epäystävällinen. Mutta hän ei sitä tehnyt. "Miehillä on oikkunsa; on viisainta olla niitä huomaamatta", oli äiti sanonut. Niinpä hän siis yksin hoiteli keskustelua, ja Erik haukotteli sille salaa.
Millainen olikaan ilta! Lauhkea ilma, pehmeästi syleilevä, kuin rakastavaisen syli. Lempeä kuutamo.
Dorn seisoi yksinäisessä huoneessaan, käsivarret akkunaristikon ympäri kierrettyinä, ja tuijotti kuivin, polttavin silmin yli kadun. He nukkuivat kaikki, ainoastaan hänen ruumiissaan raivosi mielipuolinen kärsimättömyys, kalvava levottomuus piti häntä valveilla. Jospa hän kuitenkin —
Seis, eikö jossakin vielä ikkunan telki kalissut? Hiljaisuudessa kuului tämä ainoa ääni. Kuuntelija kumartui kauas yli akkunalaudan. Tuolla oli hänen morsiamensa akkuna; valkea verho oli liikkumatonna edessä, tyttö nukkui rauhallisen omistuksen tuottamaa syvää unta. Mutta tuolla — tuolla, naapuritalossa, missä hän asui — Dornin silmät pullistuivat ulos päästä — siellä seisoi kookas olento ikkunassa.
Valkeina loistivat hänen kasvonsa kuutamossa, ne olivat liikkumatta ylöspäin suunnattuina — ja nyt — nyt — hän katsoi tännepäin. Dorn tunsi sen, hän tiesi sen, hänen sydämensä taukosi sykkimästä.
Koneellisesti hän ojensi käsivartensa ulos, kohotti, laski ja kohotti ne taas. Kuu valaisi nuo valkeat kasvot räikeästi, ne tuijottivat häneen. Hän painui kokoon. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti kuin varas hän avasi kamarinsa oven, kuunteli — ei ketään!
Hän hiipi alas portaita — nyt hän oli talon edustalla — kaikki nukkuivat.