Irene vain ei. Tuolla hän astui ulos ovestaan kuutamoon.
Hitaasti, hitaasti kuin sidotuin jaloin hän näytti kulkevan. Hän tuli miestä vastaan ja mies häntä. He lähestyivät toisiansa kuten kaksi itsestään liikkuvaa konetta, jonkin salaisen vetovoiman ohjaamina — vastustamattomasti, suuntaa muuttamatta. Nyt he seisoivat kujalla vastakkain.
"Irene!" Mies levitti kätensä. "Irene, missä — missä olit? Minä menehdyn!" Tukahtuneesti tulivat sanat hänen kurkustaan, hän änkytti.
Nainen katsoi häneen kasvot kyynelten kostuttamina; kirkkaina välkkyivät kyynelhelmet hänen poskillaan. Hänkin kohotti käsivartensa.
Mutta he eivät syleilleet toisiansa, vaan vapisivat kumpikin. Hehkuva virta tulvi läpi hiljaisen kuutamoyön ja sekoitti toisiinsa heidän kuumat hengähdyksensä.
"Irene — kaipaus — en kestä —!" Vain katkonaisia sanoja.
Sitten mies tarttui naisen käteen ja painoi huulensa sille, uudelleen, yhä uudelleen. Nainen antoi kätensä olla — tahdottomana, melkein tiedottomana — hänen vartalonsa näytti pienemmältä, kutistuneelta, joka hetki valmiilta nojautumaan vahvaan tukeen. Hänen muuten niin ylpeillä kasvoillaan oli rukoileva, nöyrä ilme. Hänen arasti pyytävästä katseestaan saattoi lukea: Olen heikko, väsynyt, ota minut — miksi et ota minua?
Oliko hän puhunut ääneen, vai johtiko ajatus oudon selvästi toiseen? — Jätä morsiamesi, et ole vielä lopullisesti sidottu; me kuulumme toisillemme, sinä olet minun niinkuin minä sinun! —
Sanaakaan ei tullut naisen huulilta, mutta kuitenkin mies sanoi tukahtuneesti: "Se ei saata tapahtua — minä — minä — sen täytyy jäädä unelmaksi. Hyvä Jumala, Irene, oi hyvä Jumala, kuinka tämä päättynee?!"
Väristys puistatti naista, hän puristi silmänsä kiinni kuin lapsi, joka pimeässä pelkää. Hän antoi päänsä painua rinnalle.