"Rakastatko minua?" kysyi mies kuiskaten.
Nainen nyökkäsi.
"Rakastatko minua yli kaiken?"
Nainen nyökkää uudelleen.
"Hyvä Jumala" — mies repi voihkien tukkaansa — "miksi, miksi en voi tehdä niinkuin tahtoisin? Minä — en saata — minä — meidän täytyy kieltäytyä! Irene, Irene! Ja kuitenkin rakastan sinua — hurjasti — epätoivoisesti — Irene!" Hän kohotti naisen kasvot ylöspäin ja etsi hänen katsettaan: "Yksi ainoa sana vain!"
Nainen tuijotti häneen oudosti loistavin, kuunvaloa heijastavin silmin. Aivan kuin päihtyneenä mies kietoi molemmat käsivartensa naisen ympäri ja kohotti hänet ylös maasta. Horjuvin jaloin seisoi tämä sitten taas maassa ja painoi raskaasti päänsä miehen olkapäälle.
"Minä — en jaksa enempää — olen sokea, olen kuuro!" Jatko häipyi äännähdyksiin, jotka olivat puolittain nyyhkytystä, puolittain naurua.
Naisen kiihtymys palautti miehen järkiinsä, hänen malttinsa palasi — tuli olla varovainen eikä takertua pääsemättömästi! "Rauhoitu, Irene, rakas, armas!" Hän pyyhkäisi sekavat hiukset naisen otsalta.
Käsikkäin he sitten astelivat katua alas kuutamossa; kulkiessaan he loivat valkeille seinille isoja muodottomia varjoja. Viimeisen talon takana he taas pysähtyivät ja syleilivät toisiansa.
* * * * *