Kaksi valjakon vetämät vaunut kolisivat kuoppaisella kivityksellä, toiset yhden hevosen rattaat tulivat jäljessä, niissä oli matkatavarat. Tuskin oli maksanut vaivaa laahata kaikkia noita kirstuja tänne.
Brokerin pariskunta oli heijastus tyttärensä mielialasta: tyytyväisiä, kun hän oli tyytyväinen; niinpä tänäänkin. Ja Anna oli tyytyväinen. Hän kiinnitti sinisen harson huolellisesti ruusuisille kasvoilleen, hän ei huomannut, kuinka sulhasensa tuskallisen levottomana käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taaksepäin.
Irene Lang ei vilahdukseltakaan näyttäytynyt — Jumalan kiitos — ja kuitenkin se kouristi Dornin sydäntä. Epätoivoisen tuskaisena hän ajatteli Ireneä, tunsi vielä huulillaan hänen suudelmansa tuona hiljaisena yönä, jolloin kuunvalo heijasteli kyynelhelmissä hänen kasvoillaan… Nähdä hänet vielä kerran, vain yhden ainoan kerran…
Hänen akkunansa oli lujasti suljettu ja verhot vedetty eteen. Hän oli myöhään eilis-iltana saanut Dornin jäähyväiskirjeen. Kaiken surunsa ja eron tuskan oli mies puristanut muutamiin riveihin — pieneen kirjalliseen mestarituotteeseen — hän oli itsekin aivan hämmästynyt lukiessaan purkauksensa. Eikä kuitenkaan vastausta! Hän ei nähnyt Ireneä enää.
Mutta Irene näki hänet. Hän seisoi akkunaverhojen peitossa, hiukset hajallaan ohimoilla, tuijottaen ilmeettömin silmin kadulle. Niin hän oli koko pitkän yön istunut vuoteensa laidalla väännellen käsiään ja yksitoikkoisella äänellä mutisten: "Minä tiesin sen — tiesin sen — ohi!"
Ohi —
Rattaiden kolinaa ei kuulunut enää; katu oli taas hiljainen.
"Ah!" Tukahduttaen epätoivonhuudahduksensa hän poistui akkunasta ja peitti kasvonsa käsillään. Miksi hän tuota miestä rakasti — eikö hän tiennyt, että Erik oli heikko, ettei hänellä ollut kylliksi voimia olla mies, taistella omakseen se, joka hänestä näytti saavuttamisen arvoiselta? Olisiko se sitten ollut niin vaikeaa? Hän ei ollut edes koettanutkaan!
Irenen kyyneleet vuotivat, kuumina, herkeämättömästi; hänen sydämensä oli autio ja tyhjä.
Maailma tuolla ulkona — erämaa. Ei mitään kauneutta enää, ei vuoria, ei laaksoja, ei puita, ei kukkia — hiekkaa — hiekkaa — hiekkaa.