Kuin vainajan haamu vaelteli Irene koko päivän noita tuttuja teitä; miksi hän jäi vielä tänne? Hän kysyi sitä itseltään, tietämättä mitä vastata. Hän ei voinut lähteä, hänen täytyi vielä odottaa, odottaa — mitä?!
Eloton yksinäisyys ympärillä, ruumis jäykkänä, sielu turtana. Niin kului ensimmäinen päivä, niin toinenkin. Eliköhän hän vielä, vai oliko jo kuollut?
Kolmannen päivän aamuna Irene Lang istui metsässä, siinä, missä kallio suistuu jyrkästi kuiluun. Kauemmaksi hän ei jaksanut, vaan kyyrötti tässä kivellä tuijottaen kaihoavin silmin syvyyteen — kunpa makaisi tuolla alhaalla! Varmaan tuntuisi hyvältä laskea ruhjoutuneet jäsenensä levolle vaahtoisaan vuorijokeen. Mutta kuihtua näin aamukasteen kaipuussa ennen päivänkoittoa, hämärässä — hän värisi ja puri hampaansa yhteen. Syvään painui hänen päänsä, kunnes se vihdoin oli polvilla — ei mitään nähdä, ei mitään kuulla, ei mitään ajatella!
Hän ei huomannut, että hänen takaansa kallioiselta polulta kuului askeleita. Ne kävivät sitä kiireisemmiksi, mitä lähemmä ne saapuivat. Miesolento riensi nopeasti epätasaista tietä, kiviä putoili kolisten, rapisten sieltä täältä syvyyteen. Nyt — yksinäinen istuja säpsähti, hypähti pystyyn, silmät selkoselällään, kädet eteenpäin ojennettuina — yksi ainoa vihlova huudahdus. Ja sitten hehkuvat kädet hänen ympärillään, vielä hehkuvammat huulet hänen huulillaan, synkin yö ja häikäisevin päivä molempien silmissä. He eivät nähneet mitään — ainoastaan toisensa.
"Sinä — sinä — sinä palaat — minun luokseni!" Naisen äänessä värisi hiutuvaa hellyyttä, arkaa autuutta.
"En kestänyt — minun täytyi saada nähdä sinut — minä — minä" hän syleili naista lujemmin, tempasi hänen päänsä rintaansa vasten — "minä olen karannut heidän luotaan, he luulevat minun menneen erään opintotoverini luo Reinin rannalle, itse he ovat jo kotona, älä heistä mitään — suutele minua, sano minulle, että rakastat minua, sano se vielä kerta, vielä kerta! Olen palannut luoksesi — vielä yksi pitkä, pitkä autuas päivä ja sitten — hyvästi!"
"Hyvästi?!" Naisen käsivarret, jotka vielä äsken olivat hänen ympärilleen kietoutuneina, vaipuivat alas ikäänkuin hervottomina. Hän katsoi mieheen, ikäänkuin tämä puhuisi mielettömyyksiä. "Yksi pitkä, autuas päivä — ja — ja sitten — sitten — hy-hyvästi?" Hän änkytti.
Mies sävähti hehkuvan punaiseksi ja sitten hyvin kalpeaksi, nyökäytti ääneti päätään, jääden eteensä tuijottamaan.
Naisen katse riippui hänessä ikäänkuin tahtoen imeä sanat hänen huuliltaan. Niin katsoo varmaankin oikeusistuimen edessä tuomiotaan odottava tuomarin huulia, jotka joko lausuvat hänelle kuolemantuomion tai antavat elämän.
"Ero — eroko? Yksi — ai-no-a päiväkö?"