"Minun täytyy, Irene, en voi muuta." Tuskaisen hämmentyneenä mies siveli tukkaansa. "Älä kiduta minua, älä katso minuun noin — älä katsele minua noin!" Kiivastuen hän polki jalkaa. "Minä kerta kaikkiaan en voi muuta, olen antanut sanani — minä — se murtaisi Annan sydämen!" Hän punastui taas tuntien valehdelleensa. "Minun asemani ei ole sellainen, että voisin — hyvä Jumala, en voi kiinnittää itseeni ketään, joka — joka" — hän levitti sormensa kuten hakien ilmasta oikeata sanaa. "Minä rakastan aina sinua, Irene, iäti! Vannon sen, vain sinua yksin!"
Hän tarttui naisen jääkylmään käteen ja painoi sen polttavia silmiään vasten.
"Sinullekin on parempi, niin, parempi sinullekin, Irene" — miehen ääni kohosi ikäänkuin tukeakseen hänen omaakin uskoaan — "mitä sinä tekisit miehellä sellaisella, kuin minä olen? Taloustoimilla, pikkuhuolilla? Vapaana sinun täytyy olla elämän korkeuksissa, suru antaa sinulle vihkimäsuudelman, sinusta tulee suuri runoilijatar — vuosisatasi ojentaa sinulle laakeriseppeleen, tiedän sen!"
Surumielinen hymy vilahti ainoana vastauksena naisen kasvoilla. Hän seisoi kumarassa, jokaisesta miehen sanasta hän painui yhä enemmän kokoon.
"Irene, älä seiso noin, älä katso noin minua! Meillä on vielä yksi kokonainen, autuas päivä käytettävänämme!" Hän suuteli kiihkeästi Irenen kasvoja.
Liikkumatonna antoi toinen sen tapahtua.
"Irene, oletko vihainen minulle?"
"En!" Nainen lysähti kuin piiskan sivalluksen kohtaamana kokoon. Hänen kasvonsa vavahtelivat kouristuksentapaisesti; niissä oli taas entistä katkeraa ylpeyttä. Hänen äänensä kuului värittömältä: "Tule siis! Iloitkaamme tämä ainoa päivä" — hän naurahti lyhyesti, kimakasti, särkyneellä äänellä — "ja sitten seuraa jäähyväiset!" — — —
Vähitellen hämärtyi ilta. Minne oli päivä häipynyt? He eivät sitä tienneet. He eivät puhuneet erosta, sillä he olivat sopineet matkustavansa kumpikin iltasella. Siten he saisivat vielä yön matkustaa yhdessä aamuun asti, silloin saavuttiin rautateiden risteykseen, missä heidän täytyisi erota, miehen itään, naisen länteen — mutta oli vielä yö jäljellä, yksi ainoa yö! He olivat luonnottoman puheliaita, ikäänkuin ottaakseen korvauksen tulevasta ikuisesta vaitiolosta. He puhuivat enimmäkseen sellaisesta, mikä sillä hetkellä oli heistä kauimpana, itsestänsä vähän. Miehellä oli epämääräinen tuskansekainen pelko pauloihin joutumisesta; naisella hätä, ettei vain ilmaisisi itseään. He eivät puhuneet rakkaudesta, sillä he eivät enää uskaltaneet. Ja kuitenkin loistivat miehen silmät, ja naisen kasvoilla hehkui punaisia pilkkuja.
Alhaalla savuttuneessa eteisessä kyti hämärä öljylamppu, kun he astuivat taloon. Irenen oli ryhdyttävä kokoamaan tavaroitaan, sillä varjot ulkona pitenivät. Vielä yksi tai kaksi tuntia, sitten saapuvat vaunut, jotka vievät heidät asemalle. Sisältä keittiöstä kuului astioiden kalinaa, kun vanha emäntä puuhaili illallishommissa, avoimesta takasta löi tuli kapean punertavan valojuovan ovenraosta ulos. Ei ketään ollut näkyvissä.