Irene astui hitaasti pää painuksissa portaita kohti; alimmalla portaalla hän pysähtyi ja kääntyi.
Siellä seisoi mies eteisessä pää eteenpäin kurotettuna ja katseli hänen jälkeensä: "Irene!" Se kuulosti omituisen käheältä.
Nainen säikähti ja katsoi häneen; katse sulautui pitkäksi ajaksi katseeseen, ne tarkastivat toistensa koko olemuksen.
Ilma oli eteisessä ummehtunutta, tila ahdas, punertava heijastus kutoi tuttavallisuuden verhon alastomille seinille. Täällä he olivat lähempänä toisiaan, ei mikään avoin taivaansilmä nähnyt, ei mikään puiden humina puhutellut.
"Irene!" Mies tarttui hänen pukuunsa ja piteli siitä kiinni. "Irene!"
"Mitä tahdot?" Naisen ääni oli käheä niinkuin miehenkin.
"Anna minun tulla kanssasi — en tahdo hukata minuuttiakaan — anna!"
Miehen nopea hengitys värisytti naista. "Irene — laske minut!"
Eteisessä oli melkein pimeä, kasvot vain valkeita pilkkuja, ainoastaan silmät salamoivat vilkkuen toisilleen.
Nainen seisoi kuin kiinnikasvaneena alimmalla portaalla, miehen sormet pitivät häntä kuten pihdissä — silloin — yhtäkkiä tempaus, hän riistäytyi miehen käsistä, tyrkkäsi hänet taaksepäin, juoksi portaita ylös, repäisi ovensa auki ja salpasi sen jälkeensä sisäpuolelta.
Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytti vuoteensa vieressä olevalle tuolille. Hän itki itkemistään, ja välillä hän kohotti päätään kuunnellen alhaalta kaikuvia miehen askeleita. Ne olivat hänelle hyvin tutut, nyt eteisessä — nyt ulkona kivityksellä — yhä kärsimättömästi edestakaisin, edestakaisin. Nyt hän puheli — emäntä kai seisoi ovella — hän oli varmaankin sanonut jonkun sukkeluuden, sillä vanhus nauraa hihitti ja nyt nauroi hänkin. Kuinka hän saattoikaan tällä hetkellä nauraa ja laskea leikkiä!