Nainen hypähti pystyyn ja hapuili vapisevin sormin, kunnes löysi tulitikut. Hän sytytti lampun; ohimennessään hän näki peilistä omat surulliset, vääristyneet kasvonsa. Kuumeisella kiireellä hän kokosi tavaransa matkalaukkuun; kun hän sulki kannen, paukahti se kumeasti. Loppu —! Ääneen voihkien hän tarttui tukkaansa.
Ulkona yhä edelleen nuo kärsimättömät askeleet, edestakaisin — edestakaisin — edestakaisin — hajamielisesti hän katsoa tuijotti eteensä tyhjyyteen. Silloin — seis! Nyt kuului kolinaa, ratinaa, vaunut saapuivat!
Jo —? — Liian myöhään! —
Alakuloisina istuivat he rinnakkain kapealla istuimella. Vaunut nytkyivät ja tärisivät.
Yöilma oli kylmänkosteaa, harmaa sumu oikealla ja vasemmalla. Peiton alitse, joka oli levitetty polville, tarttui mies vihdoin hänen käteensä ja piti sitä omassaan — siinä kaikki. Puhua he tuskin saattoivat, sillä raaka tuuli vei heiltä sanat suusta. Kylminä, elottomina olivat naisen sormet miehen kädessä; hän pusersi niitä, mutta ne eivät vastanneet. "Irene!"
Nainen vain nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.
Tuskaisen neuvoton hiljaisuus vallitsi.
Tähdet taivaalla olivat olleet piilossa, nyt ne tulivat yhtäkkiä esiin, mutta kylmästi kiiluen. Irvistelevinä häämöttivät puut tienvieressä. Ajettiin hiljaisten kylien läpi; valkeiksi rapatut seinät loistivat kolakasti, ilmassa ei ollut lämpöä nimeksikään.
"Kesä on mennyt", sanoi ajaja yksikantaan ja painoi vapaalla kädellään lakin syvemmälle päähänsä. "Pianhan se loppuu ilo aina — joo, joo! Niin se on." Hän sivalsi piiskalla hevosia.
Pianhan se loppu ilo! Loppuu, ennenkuin vielä on oikein alkanutkaan! —