Ajajan karhea ääni kaikui koleana hiljaisuudessa. Molemmat vaunuissa-istujat värisivät, mutta eivät siirtyneet lähemmäksi toisiaan; he katsoivat vain toisiaan surullisin, aroin katsein.
Niin ajoivat he edelleen. Jalat kävivät jääkylmiksi, selkä jäykäksi.
Vihdoin näkyi etäällä valoja ja mustahkoja, epämääräisiä rykelmiä.
Syvältä laaksosta häämötti kaupunki; mutta vielä riitti pitkän matkaa
monimutkaisesti polveilevaa tietä.
Kymmenen minuuttia ja vieläkin kymmenen minuuttia. Ajaja pidätti, hevoset korskahtelivat — nyt haukahti koira, ja nyt toinen, käheä nalkutus kaikui pihoista. Hevosten kaviot iskivät säkeniä kivityksestä — ohi talojen, ohi torin ja kirkon ja nukkuvan kaivon — sitten tulisilmät välkkyivät yössä — pitkä kiskorivi, kaksi, kolme rinnakkaisraidetta — vahti kohottaa sulkua, vaunut vierivät kolisten yli.
Oltiin asemalla. Puoliyö kohta käsissä. Hermostuneen kiireisesti Dorn kokoili tavarat ja riensi ympärilleen katsomatta sisälle; nainen seurasi häntä ääneti.
Ja nyt istuttiin yöjunassa. Ulkoilman kylmyyden sijasta oli vaunussa tukahduttavan kuuma. Kaikkialla täpötäyttä. Toiset juttelivat, toiset nukkuivat, jotkut tupakoivat, toiset venyivät haukotellen. Dorn ja Irene istuivat kuuden muun kanssa yhteensullottuina.
Irene painoi kalpeat kasvonsa akkunaa vasten. Pisaroita valui hiljaa ruutua alas; olivatko ne vaunun kuumaa höyryä, joka muuttui vedeksi, vai olivatko ne suolaista kosteutta noista surullisista silmistä?
Ulkona vuoret siirtyivät tummina möhkäleinä ohitse, siellä täällä joku valkealta hohtava viertotie hämärästi näkyvine puineen; pitkinä mustina kaistaleina väistyi metsä. Pienten, nukkuvien asemien ohi huristi juna kauemmas, yhä kauemmas — lähemmäs, yhä lähemmäs eropaikkaa.
Vaununosasto oli käynyt hiljaiseksi, matkustajista yksi toisensa jälkeen nukahti; Dorn kietoi salaa kätensä Irenen vyötäisille. Irene huojui sinne tänne, mies tunsi hänen jäsentensä vapisemisen; raskaasti, ikäänkuin vastahakoisesti Irenen pää nojautui hänen olkapäähänsä. Dorn kuiskaili hänelle — tarpeettomia, joutavia sanoja, — hän ei itsekään tiennyt mitä puhui; muulloin hän olisi nauranut tälle koulupoikamaiselle tunteellisuudelle.
Hänen päänsä oli raskas, hänen silmiään kirveli kuin tulessa — Irene ei
liikahtanut, ei luiskahtanut — kiduttava kärsimättömyys vaivasi miestä.
Paljonkohan kello oli? Parempi eronhetki kuin tämä tuskallinen odotus.
Hän huokasi.
"Paljonko kello on?" kysyi Irene yhtäkkiä kohottaen päätään hänen olkapäällään.