Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä! Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä, armollinen rouva!" — — —

* * * * *

Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika. Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.

Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, — mutta entä tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, — mutta että hänen kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut. Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!" Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan. Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle — ah, vain pariksi lyhyeksi päiväksi! — ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian suhteen oltu varovaisia!

Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen.

Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi! Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut. Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni entisyys murskaksi — ja samaten täälläkin, — ikäänkuin olisi kaikki luotava uudelleen.

Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.

Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä, pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.

Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti kiiruhtanut Lili Rossin luo, — tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig uskaltanut puhua mitään pelostansa.

Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin joutunut epätoivoon.