Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän tuota tyttöä, — saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän arvosteli hänen erehdystänsä?
Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti, mutta vakavasti.
Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt, että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä, jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko, voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.
"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo voitettu", sanoi hoitajatar.
Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"
Raskaat silmäluomet kohosivat, — Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti. Ja sitten hän hymyili.
Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, — onko teillä mielessänne jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?" Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä isällenne?"
Emilia hymyili.
"Olette kai levoton sen takia?"
Emilia pudisti päätänsä kieltävästi.