"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?"
Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.
Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta. Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig. Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä, tunsi heikon puristuksen.
"Olen tuottanut teille — paljon vaivaa — kiitoksia — armollinen rouva — —" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.
Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä. Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.
"Armollinen rouva!"
"Mitä tahdotte, lapseni?"
Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää ymmärtämystä — ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän hänkin oli — Hedwigin sydän lämpeni — äiti, kuten hän itse, kuten tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä! Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!
Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä, minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen! Niin — rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin vuoteeseen päin.
Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari vieriä alas tytön silmistä.