"Kolmas osa, tarkoitatte."
"Kuinka niin? Minunhan on jaettava Paul Petrovitshin kanssa!"
"Luonnollisesti otatte häneltä kuitenkin kaikki, lukuunottamatta sitä, mitä te häneltä jo muuten olette ryöstänyt. Uskokaa minua, että hän humalassa ollessaan itkee minulle sitä onnettomuutta, johon hänet syöksette? 'Gregor Ivanitsh', sanoo hän sitten minulle, 'tämä nainen on niin kaunis, niin rakastettava, niin hurmaava, että hän vie minut hautaan, vieläpä samassa puvussa, joka minulla oli syntyessäni!' Ja sitten hän vuodattaa kyynelvirtoja, minun on kuivattava hänen silmänsä ja vietävä hänet itse vuoteeseen. Älkää puhuko siis tyhmyyksiä! Te saatte kyllä kolmanneksen, ja jos ette halua, niin jättäkää!"
"No hyvä sitten! Gregor Ivanitsh, te olette suorastaan kuin isäni, sitä en voi kyllin usein teille sanoa. Ollessani yksin huudahdan usein: Kauneudenloiste, ajattelehan, Gregor Ivanitsh on isäsi! Sanokaa siis Paul Petrovitshille, että hänen on lahjoitettava minulle kultainen, emaljikukilla koristettu kello, samanlainen kuin kuvernöörin rouvalla on, silloin voimme puhella Umm Djehanista."
"Siihen juttuun en sekoita itseäni. Voitte Paul Petrovitshilta saada mitä tahansa tarvitsematta siihen ketään välittäjää. Muuten aika rientää. Haluatteko jo tänään ryhtyä tämän kaupan tekoon?"
Kauneudenloiste nyökäytteli päätään alistuvasti puolelta toiselle.
"Teiltä ei voi mitään kieltää, Gregor Ivanitsh! Vallahi! Billahi!
Tallahi! Ryhdyn heti toimeen. Antakaa minulle kuitenkin muistoksi
hyvyydestänne tuo pieni, sinikivisormus, joka on vasemmassa kädessänne.
Sinikivi tuo onnea mukanaan!"
"Hengen vihollinen" veti kohteliaasti sormuksen sormestaan ja tarjosi sen naiselle, joka painoi sen ensin otsalleen, otti sitten poveltaan esiin kashmirikukkaron ja kätki sinne uuden saaliinsa muiden aikaisempien joukkoon. Sitten sanoi Gregor Ivanitsh hyvästi. Miltei samalla hetkellä sai Kauneudenloiste huomattavalla ponnistuksella raskaan ruumiinsa pystyyn, pääsi seisaalleen ja lähti huoneesta lanteitaan keikutellen, joka liike päivittäin hurmasi lukemattomia ihailijoita, toisessa kädessään tshibuk ja rukousnauha toisessa. Hän sivuutti pysähtymättä useiden oppilaittensa kammiot, avasi viimein Umm Djehanin oven ja astui sisään.
Huone oli pieni ja ahdas. Siellä ei ollut mitään paitsi hyvin lyhyt sohva nurkassa. Ei eurooppalaisia piirroksia, ei mitään ylellisyyttä, ei tshibukia — Umm Djehan ei polttanut; ei lasia eikä pulloa — hän ei myöskään juonut; yksinkertaisesti ei mitään, ei edes ihomaalirasioita — hän ei edes maalannut itseään, mikä oli hyvin tavatonta kaupunginasukkaalle, niin että nekin, jotka toivoivat hänelle parasta, pitivät tätä oikkua yhtenä hänen luonteensa valitettavimmista piirteistä.
Opettajattaren astuessa sisään istui nuori tanssijatar siellä käsi vasemmalla poskella, kyynärpää pielukseen tuettuna. Hän tuijotteli mitään ajattelematta ja huomaamatta eteensä. Hän oli puettu ahtaaseen karmosiininpunaisesta silkistä tehtyyn, kelta- ja sinikukkaiseen pukuun. Punainen, kultakuteinen harsoliina oli punottuna hänen mustaan tukkaansa, kaulassa hänellä oli kultaiset, emaljoidut ketjut ja korvissa samoin kuin käsivarsissakin samantapaiset koristukset.