Tataarilainen upseeri, joka kuului jalkaväkeen, nousi heti ja tarttui
Assanoffin käteen.
"No, hyvä", sanoi soturi ylpeästi, "Murad, Hassan Beyn poika, jos olet isäsi poika, näytä mihin pystyt!"
Insinööri vastasi hänelle kovalla, kylmällä ja samalla kuitenkin leimuavalla katseella, jota Moreno ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja pian alkoivat molemmat sotilasviittoihin pukeutuneet tataarit tanssia lesgiä. Soittokunta oli yhtynyt siihen innokkaasti sillä barbaarisella sävelmällä, joka tähän tanssiin kuuluu. Siinä ei ollut mitään laahustavaa tai nukuttavaa. Murad, Hassanin poika, ei ollut enää päihtynyt: hän näytti ruhtinaan pojalta, niin, miltei itse ruhtinaalta. Häntä olisi voinut luulla vanhan mongolilaisen Kublaikanin soturiksi.
Tamburiini kilisi ja jymisi, kuin olisi tahtonut tulisessa vimmassa kiihoittaa sodankauhuihin ja valloituksiin. Läsnäolijat, paitsi espanjalainen, olivat viinin ja paloviinan lumoissa eivätkä olleet kuulleet Assanoffin sanoja, vielä vähemmin ymmärtäneet, mikä intohimo niistä huokui. Ainoastaan sen he ymmärsivät tästä varmaan hyvin harvinaisesta välikohtauksesta, että insinööri tanssi aivan erinomaisesti lesgiä, ja niin näyteltiin valloittajien silmäin edessä taistelua, murhaa ja verta ja myöskin kapinaa, eikä venäläisten päähän edes pälkähtänyt sitä vähääkään käsittää, puhumattakaan siitä, että olisivat tämän tanssin merkitystä pelänneet. Vain Morenoa hämmästyttivät Assanoffin muuttuneet ilmeet, ja kun tanssi oli loppunut venäläisten upseerien ilosta tömistäessä jalkojaan ja yleinen huomio lukuisten palvelijain tuodessa uusia piippuja, teetä ja paloviinaa johtunut muualle, veti hän ystävänsä erääseen huoneen nurkkaan, sattumalta siihen, jossa tanssijattaret olivat seisaallaan katselleet lesgiä, ja sanoi puoliääneen:
"Oletko hullu? Mitä merkitsee se ilve, jota äsken esitit? Kuinka voit sillä tavoin näytellä itseäsi? Etkö voi ilmaista kotiseudunrakkauttasi muutoin kuin tuollaisilla vinkuroimisilla?"
"Vaikene", vastasi Assanoff jyrkästi, "sinä et tiedä, mitä puhut! Sellaisia asioita sinä et ymmärrä! Niin kyllä, minä olen pelkuri, kehno mies, mutta kurjin ihminen koko maailmassa on tuo kunniaton lurjus Djemiloff, jonka kanssa äsken tanssin, sillä vaikka hän tanssiikin kuin oikea mies, on hän sittenkin rappiolla! Mutta katsohan, on kuitenkin hetkiä, jolloin tuntee sydämen paisuvan, niin viheliäinen kuin se lieneekin, eikä se päivä vielä ole tullut, jolloin tataari näkee maansa tyttärien tanssivan, ellei samalla verisiä kyyneliä kihoa hänen silmäluomiinsa."
Ehkäpä kihosikin tosiaan siellä, missä Assanoff tarkoitti, verisiä kyyneleitä — mutta kuka voi sen tietää? Niin paljon on kuitenkin varmaa, että hänellä valui suuria karpaloita poskia pitkin. Hän kuivasi ne kiireesti toisella kädellään, ennenkuin niitä huomattaisiin, ja tunsi samalla, että toiseen käteen tartuttiin. Hän kääntyi ja huomasi Umm Djehanin. Tämä kuiskasi hänelle hätäisesti ranskaksi:
"Tänä yönä! Kaksi tuntia ennen destehiä! Minun ovellani! Älkää koputtako!"
Hän poistui heti. Kun Assanoff sai nämä sanat sellaiselta kauniilta tytöltä, jota tähän asti oli pidetty aivan tunteettomana ja kokonaan voittamattomana, — jossa ruumiillistui kaupungin kaikkien tanssijattarien maine, juuri siksi, että hän oli hyvin vähän taipuvainen kykyään näyttämään, palauttivat ne hänet taas yhdellä iskulla sivistyksen piiriin, jonka hän oli joku minuutti sitten näyttänyt kokonaan unohtaneen, ja pistäen kätensä Morenon kainaloon hän veti tämän muutamia askeleita syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Hemmetti, minäpä olen onnen poika! Minulla on lemmenkohtaus!"